Chamonix kesä 2006
Perinteinen maisema kuva kämpän parvekkeelta

Mikko Torinolla lepäilemässä

Dent du Geant aamuvalossa

Tero Ronden pohjoisseinän alla

Mikko Ronden pohjoisseinällä

Maisema Ronden pohjoisseinältä

Goulotte Chere

Grandes Jorasses aamuvalossa

Mikko Charlanonin reitin puolivälissä siirtymällä

Tero kurkistaa Charlanonin reitin toppiin

Tero palaamassa Charlanonilta

Pilviä harjanteen takana

Leila ja Jouni Mani Pulitilla

Leila ja Jouni Mani Pulitilla

Tero Mani Pulitilla

Tero laskeutuu Mille et Une Pattesia

Frison Roche aamusumussa

Frison Rochen toinen kp

Jo perinteinen kolmas alppikiipeilymatka suuntautui taasen kerran Chamonixiin. Ajankohtakin oli sama. Aikaisempina vuosina oltiin havaittu, että kesäkuu toimii, joten taas lentoliput hulluilta päiviltä kahdeksi juhannusta edeltäväksi viikoksi. Tavoite oli sama kuin viime vuonnakin. Hieman alppireittejä ja lisää pitkiä kaltsireittejä, niin trädiä kuin sporttiakin. Tavoitteena oli taas tietenkin kasvattaa hieman reittien pituutta ja vaikeutta, aivan kuten edelliselläkin kerralla.

Kuten aikaisempinakin vuosina, sää oli aivan mahtava. Reittejä oli tutkittu etukäteen topoista ja kyselty neuvoja tutuilta ja tuntemattomilta. Suunnitelmia oli siis huomattavasti enemmän kuin päiviä ja perillä oli tarkoitus suunnitella lisää OHM:n suurten topovarastojen avulla. Reissua varten oli luonnollisesti harjoiteltu kiipeämällä. Kokemusta oli hankittu varsinkin jääkiipeilystä. Jääkiipeilyä oli harjoiteltu sekä Suomessa että Norjan Rjukanissa. Itseluottamus oli korkealla ja tavoitteeksi oli asetettu ylhäältä Tour Ronden Nortti, Ridge Rochefort, Pyramide du tacul ja huipentumana Goulotte Chere. Jotenkin siinä kävi kuitenkin niin, että enimmäkseen kiivettiin pitkiä pultattuja reittejä. No, sekin kelpasi meille.

Ensimmäiseksi päiväksi oli suunniteltu ns. pehmeä lasku kiipeilyyn. Tarkoitus oli autoilla Cheseryn tutuille släbeille vetämään pari 150 metristä pulttireittiä. Ehdimme Finnairin Geneven lennolta juuri ja juuri käymään kaupassa Sallanchesissa, joten aamulla voitaisiin lähteä ajoissa kalliolle ja ehdittäisiin kiivetä ne kaksi reittiä. Tämä suunnitelma koki takaiskun, koska kämpille saavuttuamme huomasimme, että vuokradiileri ei ollut muistanut kääntää vesiä päälle. Tämän vuoksi aamulla kävelimmekin kaikessa rauhassa kahville ja sen jälkeen välittäjän luokse. Hana saatiin auki, mutta lähtö myöhästyi reilun pari tuntia. Sitten eikun Cheseryyn ja yksi reitti nopeasti ylös. Valitsimme Voie Bleuen, joka on vaikeimmillaan 5b. Lunta oli edelliseen vuoteen verrattuna runsaasti ja reitille pääseminen vaati suurehkon lumikinoksen yli kiipeämistä. Kiipeily sujui ihan hyvin, mutta laskeutuminen takkusi. Rutiini oli jäänyt talviunille. Yhden reitin jälkeen päätettiin sitten palata takasin kylille ja OHM:ään ihmettelemään. Tarkoituksenamme oli lähteä ylös heti seuraavana päivänä.

Tarkoituksenamme oli käydä ylhäällä kahteen eri otteeseen. Ensimmäisellä kerralla yritettäisiin Tour Rondea ja Rochefort harjannetta ja toisella yrityksellä sitten Pyramide du Tacul ja Goulotte Chere. Ensimmäinen takaisku suunnitelmille tuli heti OHM:ssä käydessämme. Rochefort harjanne olisi kuulemma jäässä ja lisäksi tuuli oli muovannut harjanteen erittäin teräväksi. Tilannetta ei tarvinnut pitkään miettiä, tämä jätettäisiin väliin. Yhden nousun takia ei kuitenkaan viitsittäisi mennä ylös, vaan pitäisi keksiä joku toinen reitti. No ehkä se Chere menisi jo tällä reissulla, mietitään sitten lisää ylhäällä käynnin jälkeen. Tässä vaiheessa kadulla vastaan lompsii viime vuodelta tuttu pariskunta. Heidän tarkoituksena on mennä kiipeämään joko Jäger couloiria tai Chereä. Tämähän sopii meille, ensikäden informaatio olisi hieno homma.

Kamat siis pakettiin, hissillä ylös ja maisema hissillä jäätikön poikki Torino-majalle. Matkalla tiirailimme Pyramidea. Sehän oli ihan lumessa, todettiin että taitaa tämäkin jäädä seuraavaan reissuun, ellei sen viikon helteet sitten sulata lumia pois. Senhän näkisi sitten seuraavalla viikolla. Pienet kävelyt jäätiköllä totuttautumismielessä ja sitten eikun Torinolle syömään ja nukkumaan. Jos olo on aamulla hyvä, niin eikun Rondelle. Rondeen oli paljon beettaa ja homman piti olla bueno. Ajoissa aamulla liikkeelle, jotta valoisan tullessa ollaan riittävän ylhäällä. Samaten linja kannattaisi hakea oikeasta reunasta, jotta ei tarvitsisi tehdä pitkää poikkaria. No, asiat voi tehdä kahdella tavalla. Niinkuin neuvotaan ja sitten on se toinen tapa. Torinomajan ensimmäinen aamiainen on nykyisin neljältä. Siinä hetken neuvoteltuamme päätimme, että lähdetään tältä aamiaiselta, eli noin viideltä oltiin liikkellä. Pari tuntia aikaisemmin olisi voinut olla hyvä idea. Toisaalta, tähän aikaan reitillä ei ole vielä hirveästi porukkaa, joten ongelma ei ole hirveän suuri. Pohjoisseinää nousi kanssamme samana päivänä kaksi muuta köysistöä. Toinen köysistöistä oli meitä noin 15 minuuttia edellä, joten eivät hekään olleet kovin aikaisessa. Tämä pari oli etsinyt sopivimman paikan reunarailon ylittämiseen ja tehnyt siihen kohtaan askelmat. Valitettavasti tämä kohta oli melkoisen vasemmalla, joten se poikkari sitten jouduttiin tekemään. Oikeammalta ei tosin olisi kyllä päässytkään, joten tämä oli varmasti helpompi valinta. Onneksi lunta oli reilusti, joten poikkarointi helpottui merkittävästi. Lumi teki kiipeämisen niin helpoksi, että alemmalla seinämällä ei varmistettu käytännössä ollenkaan. Ainoastaan yksi kojootti silloin, kun olin nousemassa reunarailon yli, etten lumisillan pettäessä vedä edellä menevää niin helposti mukaani.

Seinämän poikkaroinnin jälkeen saavuttiin rännin juurelle. Oikealla kalliossa on pari pulttia ja päätimme odotella niiden vapautumista. Fiksumpi veto olisi varmaankin ollut tehdä omat ankkurit lumeen ja lähteä menemään. Edellämme oleva köysistö oli melko hidas, joten omalta ankkurilta lähtiessä olisimme varmaankin päässeet keulaan ja silloin olisimme välttäneet jää- ja kivisateen. Nyt sitä moskaa sitten satoi jonkun verran niskaan, ei kuitenkaan mitenkään mahdottomasti. Tässä vaiheessa vaihdoimme normaaliin varmistamiseen. Rännistä pääsee läpi kahdella 60 metrin köydenpituudella. Ensimmäisen aikana tuntui, että tavaraa tulee niskaan. Toisen aikana vaihdoimme hieman linjaa oikeammalle ja saimme edetä turvallisemmissa olosuhteissa. Toisen köyden pituuden jälkeen pääseekin näppärästi ylemmälle seinämälle. Kaksi muuta köysistöä jatkoi edelleen ränniä pitkin ylöspäin, mutta havaittuaan meidä ylemmällä seinällä pyrkivät vaihtamaan linjaansa. Ylempi seinämä edettiin taas running belaynä. Köysi pitkäksi ja eikun eteenpäin. Mukana oli useita lumiankkureita, puntti kiiloja ja slingejä. Näillä nousu saatiin varmistettu siten, että välille ei tarvinnut tehdä ständejä. Ylhäällä vaan sitten poikkari koko seinän poikki ja kiipeily oli pulkassa. Tässä vaiheessa kaksi muuta köysistöä oli jäänyt jo merkittävästi meidän taakse. Koska olimme edellisenä vuonna käyneet jo huipulla, niin päätettiin lompsia saman tien majalle toipumaan. Tämä myös siksi, että mitä pidempään odottaisimme, sitä pehmeämmäksi laskeutuminen menee.

Laskeutuminen kummittelikin mielessä. Viime vuonna laskeuduimme jostain hassusta kohdasta, joka oli väärä. Saamamme neuvon mukaan alastulo on jyrkkää polkua, jossa ei kuitenkaan tarvitse laskeutua. Tällä kertaa osuimme oikeaan. Yhdessä kohdassa polku kuitenkin muuttui kivelle ja edessä olisi vähän kalliokiipeilyä. Siinä kohdassa oli kuitenkin vanhoja laskeutumisankkureita, joten hieman lisää narua niihin ja pieni laskeutuminen ja sen jälkeen matka jatkui taas kävellen. Alas päästiin ilman ongelmia. Ja sitten eikun marssien majalle. Olimme takaisin majalla hieman kahden jälkeen. Aikaa oli mennyt siis noin yhdeksän tuntia taukoineen. Kiipeily meni putkeen ja sen jälkeen ei enää kiirettä pidetty. Seuraava köysistö saapui majalle noin tuntia myöhemmin. Olimme tyytyväisiä siitä, että emme olleet enää hitaimpia. Tämähän tarkoittaa vain sitä, että olemme saanee sujuvuutta etenemiseen. Tämä on mielestämme tärkeätä pitkillä reiteillä.

Rondelta paluumatkalla ihmettelimme, että miksi hissi ei liiku. Ehkä on liian tuulista. Majalla kuitenkin kuulimme, että se on rikki. Kävely Kosmikille ei kuulostanut houkuttelevalta. Lähdimme kuitenkin siitä, että hissi liikkuu. Aamulla hissille noustessa se sitten lähtikin liikkeelle. Eli eikun hissillä yli ja Cheren juurelle reittiä ihmettelemään. Ei se näyttänytkään niin helpolta kuin mitä kuviteltiin. Tekstiviestikysely paljasti, että reitti olisi kohtuullisessa kunnossa, mutta siinä olisi jopa pieni pullistuman ylitys ja enemmän pystysuoraa kuin mitä oli kuviteltu. Lisäksi joissakin topoissa mainittu tieto kruksikohtien pulttauksesta ei ilmeisesti pitänyt paikkaansa, vaan pultteja löytyi lähinnä ständeiltä ja osa niistäkin oli tehty slingeistä.Tämä tieto tarkoitti sitä, että reitti ei ole meille sopiva, vaan sitä varten täytyy harjoitella vielä lisää. Päätettiin, että palataan laaksoon miettimään, tämä päivä meni hukkaan. Seuraavana aamuna herätessä asia ei enää harmittanut niin paljon. Olo ei ollut hyvä, heikotti ja tuntui huonolta. Ei nyt mitään vakavampia vuoristotaudin oireita, mutta ilmeisesti Ronden rasitus ja yläilma olivat tehneet tällä kertaa tepposet. Sinä päivänä ei olisi kyennyt kiipeämään edes helpompia reittejä. Päätimme hipsiä aamuhämärässä Midille ja välttää siten pahimman paahteen. Heti kun aurinko nousi, pelastuskopteri alkoi pörräämään eri huipuilla. Näimme, kun kopteri nouti porukkaa sekä Grand Capucinilta että Dent du Geantilta. Joillakin on ollut pitkä kylmä yö seinällä. Edellisenä päivänä olimme nähneet noutamisen Col du Midistä. Ilmeisesti täällä ulosmitataan pelastuspalvelun olemassaolo aika tehokkaasti ja mennään paikkoihin mihin ei pitäisi mennä. Kyllä ne sitten pelastaa jos tarvis tulee. Aika vaarallisen kuuloinen mentaliteetti.

Ensimmäinen kerta ylhäällä oli siis pienenlainen pettymys, mutta Ronden pohjoisseinän nousu oli kyllä hieno ja sen sujuvuus kohotti itseluottamusta. Myöhemmin kämpillä Jon Krakauerin Eiger Dreams kirjaa lukiessa opin sen, että joskus aikoinaan Rondella on käynyt todella huonokin tuuri. Olikohan se niin (jokainen voi halutessaan tarkastaa kirjasta), että Rondella oli pudonnut yksi köysistö ja lähtenyt liukuun. Liu'un aikana heti olivat tempaisseet mukaansa 18 ihmistä, joista kuusi oli kuollut. Onneksi meillä ei ollut ongelmia. Laaksossa otin parin tunnin päiväunet, jotka riittivätkin toipumiseen. Enää ei heikottanut. Jostain syystä ylös ei sitten enää mentykään.

Seuraavaksi päätettiin kokeilla jotain leppoisaa sporttia. Kohteeksi valittiin Charlanonin Eperon a Droite. Eli eikun Breventin hissillä väliasemalle ja siitä reilu puolen tunnin marssi kohteelle. Kun tungimme kamojamme hissiin, hissipoika kyseli, että mihin olemme menossa kiipeämään. Kohteemme kuultuaan hän vain pyöritteli päätään ja totesi että hulluja olette, siellä on metri lunta. Tämä tietysti herätti hieman epäluuloja, luulisi henkilökunnan tietävän. No tosiasiassa kävely lumella sujui hyvin. Reitillä lunta ei ollut. Reitin vaikein köydenpituus oli 5b:tä. Tuttuun tapaan mukana kulki puntti kiiloja ja muutama camu. Taisin yhden camun johonkin sujauttaa, mutta eipä sekään olisi ollut pakollinen. Tällä reitillä pärjää siis varsin hyvin ilman omaa kamaa. Reitti tarjosi mukavaa kiipeilyä eikä muita köysistöjä ollut lähellä. Laskeutuminen sujui lumikenttää pitkin hurjastellen takaisin reitin alkuun, jossa olikin ylimääräisten vesien ja eväiden kätkö.

Topokirjan ankaran selaamisen jälkeen seuraavaksi reitiksi valittiin Glieren eteläinen klassikkoharjanne. Pitkä eteläharjanne, joka ei ole teknisesti liian vaikea. Seuraavana päivänä sää kuitenkin näytti epävakaiselta, joten Glieren sijasta mentiin tuttuun paikkaan eli Cheseryyn. Jäljellä olivat Voie Blanche ja Voie de l'EHM. Nämä olivatkin mielestämme koko kallion parhaat reitit. Sade tuntui olevan tuloillaan, joten hilpaisimme takaisin autolle, vaikka aikaa ja energiaa olisi ollut jäljellä. Taivas aukesikin muutaman kilometrin autoilun jälkeen, joten tuurilla selvittiin kuivina. Seuraavana aamuna taivas oli kirkas ja sääennustekin lupasi hyvää. Eli eikun hissille Indexille ja siitä kävellen reitin juureen. Reitin alku löytyikin pienen ihmettelyn jälkeen, sillä alkuun oli laitettu pari pulttia, vaikka kyseessä pitäisi olla trädireitti. Jotenkin toimintamme ei vaan ollut riittävän ripeää ja lähtöön saatiin turattua aikaa. Tämä on tietysti huonompi homma pitkällä reitillä. Eikun klipit ensimmäisiin pultteihin ja eteenpäin. Näihin pultteihin klippaaminen ei sitten ollutkaan kovin fiksua. Muutenkin reitillä olevat pultit tuntuu olevan sijoitettu siten, että niiden tarkoitus on maksimoida ropedrag. Hetken aikaa helppoja pitchejä edeten tulemme reitin vaikeimman kp:n alkuun. Kyseessä on pitkähkö komea dihedraali, joka on varmistettu pitonein. Kp:lle lähdettäessä funtsimme hetken, että pitäisikö kääntyä, koska sää näyttää epävakaalta ja jostain kaukaa kuului ukkosen jyrinää. Päätimme kuitenkin kiivetä ainakin seuraavan kp:n. Se menikin ihan hyvin, mutta dihedraalin jälkeen aukeni taas näkymä länteen, josta puskikin varsin mustia pilviä. Päätettiin ottaa pakit ns. välittömästi. Pari rappelia alaspäin ja oltiin taas lumella, jolloin sitten alkoikin välittömästi kaatosade. Sade muuttui nopeasti tihkuksi ja ukkosta ei tullutkaan. Surffailimme taas lumia pitkin takaisin Flegeren kabiinille ja palasimme kämpille. Keskeyttämispäätös oli ihan hyvä. Ukkonen olisi voinut oikeasti tulla ja lisäksi olimme harjanteella myöhässä. Missään nimessä emme olisi ehtineet reitin loppuun saakka hissien aukiollessa. Totesimme, että suurin syy tähän hitauteen on reitin löytämisessä, eli suunnistamista reitillä tulisi harjoitella lisää, jotta tällaisia reittejä voisi kiivetä. Tämän päivän jälkeen päätettiin ottaa vähän lungimmin seuraava päivä ja se kuluikin lähinnä patsastellessa. Lisäksi käytiin Gaillandsilla kiipeämässä pari lyhyttä reittiä ihan vaan verryttelyksi.

Seuraavaksi vuorossa oli Glieren Mani Puliti tai Nez Rouge. Taas hissillä Indeksin toppiin, josta olisi reitin alkuun vain kymmenen minuutin lähestyminen. Kerrankin lähellä. Koska lunta oli paljon, reitin alku oli piilossa. Samalle reitille näytti olevan menossa opas ja opastettava. Seurailimme heitä ja boulderoimme hetken lohkareiden seassa. Sitten saavuttiin tasanteelle, jossa opas viritti rensselit kuntoon. Päätimme, että pidämme pienen tauon, jotta edellä olevat ehtivät alta pois. Siinä kamojamme viritellessä alhaalta kuului suomenkielistä keskustelua. Eipä ollut vaikea arvata, ketkä sieltä kömpivät hetken kuluttua ylös. No, eikun reitille. Topon mukaan reitillä on pari 5b:n köydenpituutta, joista toinen on pulttaamaton. Mukana oli muutama kiila ja pieniä camuja sekä uutuuttaan kiiltelevä keltainen alien. Homma eteni tuttuun tapaan jouhevasti ja reitti olikin parissa tunnissa kiivetty ja laskeuduttu. Siinä ihmettelimme, että miksiköhän keskellä reittiä on pultiton köydenpituus. Muu osa reitistä olisi ollut vähintään yhtä helpoti varmistettavaa. Myöhemmin saimme kuulla teorian, että olisimme menneet jotenkin ihan ikiomaa reittiä pitkin jos kerran tarvittiin omia kamoja, mutta kyllä se meidän topossakin merkattu pultittomaksi köydenpituudeksi. Joten se siitä teoriasta, ehkä siihen kohtaan on sitten useampi variaatio. Reitin juurella istuskellessamme ylempää reitiltä tippui jotain. Ensin tietysti käy mielessä se, että nyt tulee kiviä, mutta tällä kertaa viereen tipahtikin Suunnon kello. Nez Rouge ei näyttänyt mitenkään mielenkiintoiselta, joten sitä ei sitten viitsitty lähteä kiipeämään. Eli eikun takaisin laaksoon ja Pubin terassille.

Koska kiipeily oli sujunut hyvin, päätettiin kokeilla uudestaan pitkää reittiä. Tällä kertaa valittiin sporttireitti Mille et Une Pattes. Reitti on 12 köydenpituutta, vaikein kohta on 6a:ta ja se sijaitsee Passetissa lähellä Sveitsin rajaa. Koska reitti on pitkä, niin aamulla lähdettiin liikkeelle hyvissä ajoin. Marssia parkkipaikalta tuli 40 minuuttia ja se oli hieman kevyempi muutoinkin kuin Cheseryn marssi. Alueella ei ollut ketään muita kiipeilemässä eikä sinne ketään tullut meidän jälkeenkään. Topossa reitin pituudeksi on merkitty 350 metriä, mutta kyllä se pidemmältä tuntui. Jotkut köydenpituudet olivat jopa 50 metrisiä ja Suunto kertoi reitin korkeuseroksi 300 metriä. Itse kiipeily meni hyvin. Pultteja tuli vastaan tasaisen tiheään tahtiin eikä varalla ollutta kiilanippua tarvittu tällä kertaa. Sporttireiteillä eteneminen on jo sujuvaa. Helppoon 30-40 metriseen köydenpituuteen meni aikaa 15 minuuttia ständin tekoineen mukaanlukien kakkosen kiipeäminen. Jos itse kiipeily meni hyvin, niin laskeutuminen päätettiin suorittaa hieman vaikeamman kaavan mukaan ja laskeutua viereistä reittiä pitkin, vaikka se olisi pitänyt aloitaa varsinaiselta laskeutumisankkurilta. Tämän vuoksi viereisellä reitillä joutui tekemään hieman hankalamman poikkarin. No siitä selvittiin ja taas otettiin suunta kohti pubin terassia. Matkalla kuiva keli sitten muuttuikin rankkasateeksi, mutta vasta Col des Montetsin jälkeen. Chamonixin puolella oli satanut pitkin päivää niin paljon, ettei kiipeilystä olisi tullut juurikaan mitään. Hyvä tuuri siis tälläkin kertaa. Pitkän päivän päälle otettiin taas seuraava päivä lungimmin ja kiipeiltiin Gaillandsilla.

Viimeiseksi päiväksi oli säästetty Voie Frison Roche, joka nousee Breventin toppiin. Suunnitelma oli mennä hissillä ylös ja kävellä rinnettä pitkin reitin juurelle. No tämä meni tietysti myttyyn, koska hissi ei ollut auki. Joten Planprazista vaan marssien eteenpäin. Koska sinä aamuna oli hirveästi sumua, niin reitin alun löytäminen ei ollut liian helppo tehtävä. Eteemme pääsi pari köysistöä, joista ensimmäinen kaasuttikin horisonttiin varsin nopeasti. Toinen köysistö olikin sitten oikeasti hidas ja jouduimmekin odottelemaan useissakin eri kohdissa kunnes ennen viimeistä köydenpituutta he jäivät tauolle istuksimaan ja syömään eväitään. Reitti on kuusi köyden pituutta, joista toiseksi viimeinen on lähinnä kävelyä. Vaikeimmat köydenpituudet olivat vaikeudeltaan 6a:ta, reitin vaikeimmassa kohdassa tätä 6a:ta oli ehkä kymmenen metrin verran tai ainakin suunnilleen sitä luokkaa. Paluu reitiltä sujuikin nopsaan laskettelurinnettä marssien. Reitti päättyy lähes hissin yläasemalle, joten jos hissi olisi ollut auki, niin alas olisi päässyt kätevästi. Vaan eipä ollut.

Kaikki reitit, jotka kiivettiin, osoittautuivat oikein mukaviksi ja niitä raati voi suositella tämän tason (max 6a) kiipeilijöille. Reitit löytyvät Aiguilles Rouges ja Crag Climbs in Chamonix kirjoista. Tarkoitus oli toki kiivetä enempi luonnollisilla, mutta se nyt vaan jostain syystä jäi tekemättä. Eipä tuo harmittanut. Aikaisempien kokemusten perusteella pikkukallioista päätimme vierailla myös Coupeaussa. Siellä kyllä käytiinkin kerran, mutta kallio oli hieman märkä silloin ja uroteot jäivät suorittamatta. Näyttää myös siltä, että kallio on hieman liian pieni ja syrjäinen, jotta sillä olisi tarpeeksi kiipeilijöitä, joten reitit olivat hieman sammaloituneita. Alppireittejäkin oli tarkoitus kiivetä enemmän kuin yksi. Mutta se nyt vaan jäi edellä mainituista syistä. Jälkimmäisellä viikolla ei sitten ylös edes yritetty, koska sääennuste lupasi useimmiksi päiviksi vuoristoon jopa 70-100km/h tuulia. Ja kun pitkä sportti vielä maistui, niin eipä sitten hirveästi harmittanutkaan. Mutta vähän kuitenkin :)

Kahden aikaisemman reissun jälkeen mielessä on ollut selkeitä puutteita omassa kiipeilyssä. Asioita, joita voi helposti parantaa. Tämän reissun jälkeen sellaista tunnetta ei tullut oikeastaan muusta, kuin reitin lukemisesta ja suunnistamisesta reitillä. Tätä on kovin vaikea harjoitella kotimaassa, eli ainoa korjaus olisi vain kiivetä enemmän vuorilla. Luonnollisesti kiipeilyteknisissä taidoissa on aina parantamisen varaa ja topoa lukiessa kävikin mielessä, että voi jospa menisi 6a/6b/6c/ihanmikävaan luonnollisilla tai edes sporttina niin taas olisi enemmän valikoimaa. Tosi asia on kuitenkin se, että siitä laaksosta kiipeiltävä ei lopu kesken varsinkaan tällaiselta viikkoturistilta. Tavoitteet saatiin täytettyä siltä osin, että pääsimme kiipeämään pidempää ja vaikeampaa kuin ennen. Voie Frison Roche oli varsinainen huipennus reissulle.

Myös varustepuolella tuntui siltä, että kaikki, mitä oikeasti tarvitaan, alkaa olemaan kasassa. Pienillä hankinnoilla voi tietysti parantaa pakettia ja aikaa myöden täytyy tehdä myös korvaushankintoja, mutta mitään kiipeilyn estävää ei puutu. Viime vuoden kokemuksista päätellen satsattiin juoman kuljettamiseen. Vaihtoehdot vaihtelivat normipäivärepusta juomapulloon vyötäisillä. Oma pieni juomareppu tuntui hyvältä ratkaisulta. Siihen mahtuu pari litraa vettä ja arvotavarat. Reppu on kevyt eikä haittaa kiipeilyä juurikaan. Normaali päiväreppu toki edelleenkin nosti joillakin reiteillä greidiä. Lisäpaino on aina lisäpaino ja rajoittaahan se liikkuvuuttakin. Tänä vuonna lisäpaino ei kuitenkaan tuntunut yhtä painavalta kuin viime vuonna. Tälle vaan ei voi mitään, pitkille reiteille täytyy ottaa enemmän tavaraa ja jos liikutaan vuoristossa, niin tavaran määrä vaan kasvaa. Toisinaan kamat voi jättää reitin juurelle, toisinaan ne on kannettava kaikki.

Chamonix on kerrassaan mahtava paikka. On päivän selvää, että sinne tulee vielä palattua, todennäköisesti useampia kertoja. Toisaalta, on aivan yhtä selvää, että maailma on täynnä mahtavia paikkoja, joten ensi kesänä ei taida olla luvassa Chamonix-tarinaa vaan ihan jotain muuta!

Lisää kuvia :

http://www.puuh.org/~mikkop/gallery/view_album.php?set_albumName=Nix06
http://www.kolumbus.fi/tero.vaalavuo/Chamonix_06_web/Chamonix_06_web.html

Teksti: Mikko Piironen, Kuvat: Mikko Piironen, Tero Vaalavuo
1.8.2006
, top