Alpit 08

Maisema parvekkeelta, toisinaan oli pilvistä.

Tämä maisema Torino-majalta Blancille on tullut tutuksi jo vuosien saatossa

Pyramide du Tacul, ensimmäinen kohteemme.

Pyramide du Taculin alaosa ja pari ensimmäistä kolmosen köydenpituutta.

Taitaa olla Pyramiden toinen ständi.

Pyramiden toppi on oikeasti pyramidi, joten huipulla seisominen jää väliin. Piti sitä sentään koskettaa.

Uusi kulma Tour Rondesta.

Maisema Grangesin kylästä.

Vesiputous Grangesin lähellä.

Rochefort-harjanne

Tero Geantin juurella miettimässä mitä tehtäisiin.

Tuota pitkin piti rämpiä ylös ja alas ilman sanottavampaa palkintoa.

Kiipeilijöitä juuri kiipeämällämme reitillä Pierre Avoilla.

Pierre Avoi kaukaa

Jägihorn

Vellu nousemassa ständille Jägihornin Alpendurstilla

Tästä kulmasta katsottuna reittimme näyttää suorastaan naurettavan helpolta.

Meitin-harjanne Valsoreymajalta.

Ikiwanha Valsoreyn maja

Kesäfiilis. Myrsky yllätti kesken matkan Valsoreyn seinällä.

Vellu Valsoreyn seinällä

Kuvassa Vellu ja köysi Valsoreyn huippuharjanteella. Näkyvyys oli siis melko huono.

Voie Hiroz, helppo satametrinen kallioreitti

Vellu ruokatauolla Hirozin topissa

Breithorn Half Traversella. Taustalla näkyy Full traverse.

Vellu Breithornin kiipeilyllisen osuuden korkeimmalla kohdalla.

Huipulla.

Taustalla Breithorn, näyttäisi aika jämäkältä laskulta.

Harjannekiipeilyä Sembrancherin yläpuolella.

Klip!

Tour des Crochues. Komea mäki.

Tältä sää näytti kun lähdimme Crochuesin reitille.

Tältä sää näytti kun palasimme Crochuesin reitiltä.

Taustalla keskellä näkyy valtava släbi.

Sama släbi suoraan alta.

Vellu tulossa neljännen köydenpituuden loppuun. Enää kymmenen jäljellä.

Hassuja erittäin kitkaisia kalkkikivilohkareita.

Edellisenä vuonna alppireissu oli jäänyt väliin. Tämä siitä syystä, että aika meni Kiinassa retkikuntahommia maistellessa. Kiinan ongelma oli se, että koko reissun aikana yritimme vain kolme päivänä huipulle. Muu aika meni matkatessa, perusleirissä ollessa tai reittejä lähestyessä. Matkapäiviä tuli kaiken kaikkiaan 37, joten mitään hirveän tehokasta toimintaa se ei ollut. Hieno kokemus kuitenkin. Tänä vuonna tarkoitus oli jatkaa siitä, mihin toissavuonna jäimme. Eli kiivetä tehokkaasti alpeilla ja edellisistä vuosista hieman lisätä vaikeutta ja/tai pituutta. Odotukset olivat ehkä liian suuret, sillä meillä oli Teron kanssa molemmilla takana urheiluvammoja, joten kunto ei ehkä ollut niin hyvä kuin mitä itsellemme luulottelimme. Kesken matkan kiipeilyparini vaihtuisi Velluun, jolla ei ollut juurikaan aikaisempaa alppikiipeilykokemusta lukuunottamatta parin vuoden takaista Kiinan tutustumisreissuamme Grand Combinille, joka sitten muuttui lähinnä jäätikkövaellukseksi. Mutta tässä vaiheessa ei annettuja pelikortteja voi enää muuttaa, mutta ainahan sitä voi yrittää pelata jaetun käden mahdollisimman hyvin. Tällä kertaa reissun tukikohtana oli Valaisin puolella La Tzoumazin kylässä oleva kämppä. Kiipeilyä ajatellen kämppä on hieman syrjässä, mutta hinta kompensoi tämän syrjäisyyden hyvin. Lisäksi autotallista on kuitenkin vain vartin matka laakson pohjalla olevalle moottoritielle. Reittejä oli tuttuun tapaan tutkittu jo etukäteen ja kämpällä oli odottamassa suuri topokirjasto edellisten kiipeilijöiden jäljiltä. Joten eikun reissuun. Ensimmäinen "takaisku" tuli jo Helsingissä lentokentällä. Ensimmäistä kertaa eläissäni jouduin Helsingissä maksamaan ylipainokiloja. Meillä oli Teron kanssa yhteensä kymmenen kiloa liikaa, mutta loppujen lopuksi viidestä jouduttiin maksamaan. Onneksi laukussa oli paljon sellaista, mitä en edes suunnitellut tuovani takaisin, sillä paluumatkalla topokirjaston pitäisi mahtua kilojen puitteisiin. Reissun aikana oli tarkoitus käyttää Kiinan reissun jäämistöä, kuten vanhaksi meneviä Reitereita, energiageelejä ja aurinkorasvoja. Ylimääräiset oli tarkoitus kipata roskikseen. Samaten kalliokiipeilypäiville oli varattuna vanhoja t-paitoja, jotka olivat myös jäämässä. Ehkä nämä jättämällä pääsisi läpi tunnetusti tiukasta Genevan lähtöselvityksestä ilman ylimääräisiä maksuja. Jos ei muuten, niin kovat kengät jalkaan laittamalla ainakin. Matkan ajankohdaksi osui tänä vuonna kolme viikkoa heinä-elokuusta. Lentoliput tuttuun tapaan hulluilta päiviltä ja alle halvin mahdollinen e-bookersin auto Genevestä Ranskan puolelta kenttää.

Pyramide du tacul

Reitti, itäharjanne (Croux-Ottoz) oli valittu jo hyvissä ajoin ennen matkan alkua. Olimme katselleet Pyramiden itäharjannetta jo edellisellä reissullamme, mutta se oli silloin luminen. Tunsimme ihmisiä jotka olivat kiivenneet sen. Olimme tutustuneet reittiin kahteen otteeseen aikeena kiivetä. Kiipeilyn vaikeus vaihtelee kolmosen ja nelosen välillä. Alppigreidiksi on annettu lähteestä riippuen D, jossain topoissa joko miinuksella tai plussalla varustettuna. Kaiken piti olla siis kunnossa. Päätimme lähteä Pyramiden itäharjanteelle ensimmäisenä reittinä reissullemme. Samalla sen piti toimia testinä sille, että mikä on kunto repun kanssa kiivetessä. Siispä auton nokka kohti Chamonixia, käynti kaupassa ja siirtyminen Torinomajalle. Odotimme kunnon ruuhkia, koska olihan heinäkuun viimeinen viikonloppu. Hämmästykseksemme pääsimme hissiin ilman jonoja. Kello ei ollut paljon, joten kävimme reittimme juurelle verryttelyksi. Hyvältä näytti. Koska aikeenamme oli kiivetä valoisan aikaan, niin aamulla tarvitsisi herätä vain aikaisin, ei äärimmäisen aikaisin. Tilasimme aamupalan neljäksi.

Lompsimme rauhassa reitin juurelle. Kello 7:30 olimme valmiita lähtöön ja ketään muita ei ollut näköpiirissä. Lähdimme etenemään ensimmäistä helppoa köydenpituutta. Samalla näimme muita porukoita lähestymässä reittiämme. Kun muut porukat olivat reitillä, tajusimme olevamme toivottaman hitaita. Muut köysistöt suorastaan pyyhkäisivät ohitsemme. Ohituksista tuli kuitenkin ongelmia, ja vaikka olimme hitaampia, niin jouduimme odottelemaan joissain paikoissa, koska eteneminen köysiviidakossa tuntui epämiellyttävältä. Meillä oli mukana aivan liian paljon romua. Kaikkea sitä ei tarvinnut. Mutta se ei haitannut mieltämme, reitin piti toimia testinä kovempia koitoksia varten. Nousumatka sujui hitaasti, mutta varmasti. Topoon merkityt kolmosen kohdat eivät aina tuntuneet kolmoselta, joten voi olla, että suunnistuksessamme on hieman parantamisen varaa. Ainoa vahinko nousun aikana oli pudonnut kiilanippu, joka pomppi komeasti reilut sata metriä alaspäin. Hämmästykseksini nippu kuitenkin löytyi alhaalta, mutta se ei enää näyttänyt kovin luottamusta herättävältä. Huippu saavutettiin lähes kuuden tunnin työskentelyn jälkeen. Siinä oli pari tuntia liikaa. Kiipeilyä ja varsinkin ständitoimintaa pitäisi nopeuttaa. Muuten suuremmat reitit saisivat jäädä tulevaisuuteen. Seuraavalla kerralla ehkä myös kannattaisi aloittaa ensimmäisenä päivänä pykälää helpommasta reitistä, sillä vaikeudeltaan tämä oli kuitenkin sieltä vaikeammasta päästä mitä oli ikinä tullut kiivettyä, varsinkin jos ottaa vuoristo-olosuhteet huomioon.

Lähdimme laskeutumaan. Jälleen kerran suunnistuksemme oli vikaa, koska varsinainen toposta katsottu laskeutumisreitti jäi löytymättä ja päädyimme laskeutumaan harjanteen vierestä. Myöhemmin opin netistä, että myös käyttämämme reitti oli ihan virallinen laskeutumisreitti ja joissain paikoissa myös opastetaan laskeutumaan reittiä pitkin. Olimme väsyneitä ja huolimattomia, joten teimme virheen jota ei ikinä saisi tehdä. Vedimme laskeutumisköysiä alas siten, että köyden päässä oleva backup-solmu unohtui avata. Seuraksena oli se, että köysi jäi pysyvästi jumiin paikkaan, josta sitä ei voinut kiivetä pois. Ainoa ratkaisu oli katkaista köysi. Toisesta köydestämme jäi jäljelle noin puolet ja meidän täytyi jatkaa laskeutumista noin 30 metrin pätkissä. Tämä tietäisi ongelmia, koska kaikki muut laskeutuvat pidemmissä pätkissä, joten emme välttämättä aina yltäisi laskeutumisankkureille. Pultattuja ankkureita löytyi onneksi myös valitsemaltamme reitiltä, joten ainakin toisinaan olimme varmasti turvassa. Mutta sitten se tapahtui taas. Köysi oli jumissa jossain paikassa X, johon emme enää nähneet. Tällä kertaa ainoa vaihtoehto oli kiivetä ylöspäin nykimään. Onneksi se sitten irtosi hetken nykimisen jälkeen. Jatkoimme matkaa. Vihdoinkin pääsimme meidän valitseman linjan vieressä olevaan louhikkoon, jota pitkin pystyi laskeutumisen sijasta kiipeämään alas.

Olimme taas reitin juurella. Helpottuneina. Kello oli 18:30, joten olimme olleet reitillä yhteen 11 tuntia, josta yli viisi tuntia oli mennyt laskeutumiseen. Torinomajan illallinen alkaa 19:30 ja ohjeaika Piolan topossa paluuseen on tunti ja vartti. Vaikka olimmekin väsyneitä, vedin pätkän sisulla ja kiukulla 10 minuuttia ohjeajan alle ja ehdimme hyvin illalliselle.

Kun kaikesta pitää aina oppia, niin tästä päivästä oli ainakin monia asioita, jotka pitäisi oppia. Ehkä jopa niin paljon, että tätä listaa ei tarvitsisi enää päivittää tässä reissussa. Ensinnäkin, laskeutumisessa pitää olla erityisen huolellinen, koska tilastojen valossa se on vähintään yhtä vaarallista kuin itse kiipeäminen. Laskeutumisankkurit pitää tarkastaa pomminvarmoiksi ja köysiä pitää käsitellä varovaisesti. Niitä ei pidä vetää jumiin eikä varsinkaan unohtaa solmuja köysien päihin. Nopeampi pitäisi olla. Varmistuksia pitää laittaa itselle helpoille pätkille vain vähän ja ständien tulee syntyä nopeasti. Nopeammat köysistöt käyttivät ainoastaan valmiita ankkureita, jotka olivat toisinaan erittäin epäilyttävän näköisiä.

Toisaalta olimme pettyneitä suoritukseemme, mutta toisaalta taas tyytyväisiä. Ongelmien ilmaantuessa osasimme toimia päättäväisesti, rauhallisesti ja kokoajan turvallisesti, mutta silti ripeästi. Chamonixin pelastuspalvelu on suorastaan kuuluisa siitä, että he osaavat pelastaa suurinpiirtein mistä vaan ja joutuvat usein tekemään niin, koska monet kiipeilijät eivät osaa reagoida epänormaaleihin tilanteisiin. Meillä päivä vain venyi pitkäksi ja reitin nousu tuli kalliiksi, koska seuraavana päivänä tuli reissu köysikauppaan. Alunperin meidän piti kiivetä seuraavana päivänä Dent du Geant perusreittiä pitkin, mutta se jäi, koska pitkäksi venynyt päivä vei voimat. Kaikenlisäksi seuraavana aamuna jättiläisen hammas oli pilvien ja sumun peitossa. Meidän taidoilla sinne ei olisi ollut sinä päivänä asiaa muutenkaan, joten lompsimme takaisin Helbronnerin hissiasemalle ja otimme kyydin Chamonixiin ja raahustimme Poco Locoon burgerille sekä myöhemmin takaisin Sveitsiin saunomaan. Sinä päivänä ei kiivetty.

Pissevache

Loppupäivän levättyämme päätimme lähteä kiipeämään pitkää sporttia. Tai ainakin sellaista, missä pääasiassa varmistetaan pultteihin omien kamojen sijaan. Aamun sääennuste lupasi iltapäiväksi sateita, joten päätimme lyhentää reitin pituutta. Plaisir West toposta löytyikin mukava paikka, missä oli vaihtoehtoina hieman helpompi 300 metrinen ja hieman vaikeampi 170 metrinen. Päätimme yrittää sitä vaikeampaa.

Ensiksi kuitenkin pitäisi päästä kallion juurelle. Se ei ollutkaan niin helposti tehty kuin mitä topon kartta antoi ymmärtää. Lähestymiseen pitäisi käyttää aikaa noin tunti. Lähdimme kävelemään Les Grangesin kylästä kohti kalliota. Noin 20 minuutin kävelyn jälkeen totesimme, että tien täytyy olla väärä. Kävelimme takaisin kylään ja lähdimme kävelemään toista tietä pitkin. Se veikin meidät kohti laskeutumisreittiä, josta oli olemassa polku alas kallion juurelle. Kallion juurelle pääsemiseen meni reilut pari tuntia sen yhden tunnin sijaan. Seuraava ongelma oli löytää reitti. Löysimme yhden pultatun linjan, jonka vieressä piti olla toinen. Vaan eipä ollut. Koska kiipeily näytti helpolta ja pulttiväli oli sopiva, niin päätimme lähteä yrittämään. Reitin pitäisi olla "Merveille que dalle", joten ensimmäinen kp olisi vaikeudeltaan 5c. Jos se olisikin vierenen Loretta, niin ensimmäinen kp olisi 6a. Eli eikun liikkeelle. Ensimmäisen kp:n päällä totesimme, että joko kyseessä on tiukka 5c tai meidän päivän kunto on todella heikko. Tai sitten molempia. Päätimme ottaa pakit.

Päätimme siirtyä lähistöllä sijaitsevalle Bravo Lapp reitille. Vaan eipä sekään onnistunut. Hetken maastossa rämmittyämme totesimme, että emme uskalla edes lähestyä kyseistä reittiä. Polku reitille ei ollut mahdottoman vaikea, mutta siinä lipeäminen johtaisi todennäköisesti varmaan kuolemaan, joten päätimme jättää väliin. Lähdimme kävelemään takaisin autolle. Matkalla tutkailimme mahdollista lähestymisreittiä, jotta meidän ei tarvitsisi nousta laskeutumisreitille saakka. Koska kaikki ei ollut mennyt ihan putkeen, niin päätimme kiivetä takaisin laskeutumisreitille, jotta ei ainakaan enää mentäisi metsään. Todennäköisesti lähestymisreitillä olisi pitänyt uhmata sveitsiläisen mökinomistajan tahtoa ja kiivetä piikkilangalla päällystetyn portin yli. Päätimme ajaa lähikylään (Salvan) kiipeämään lyhyttä sporttia, mutta sekään ei oikein tahtonut sujua.

Päivän saldoksi jäi siis 7h autolta autolle suoritus, jonka aikana saatiin kiivettyä 40 metrinen 5c ja säälittävän lyhyt sporttireitti, sekä kohtuuton määrä metsässä rämpimistä. Hieno harrastus siis. Mutta, "Aina kannattaa käydä ottamassa edes pakit". Jos koskaan ei tule otettua pakkeja, niin silloin ei tule kokeiltua oman mukavuusrajan ylittämistä. Ainoa mikä päivästä harmittaa on se, että ei tullut napsautettua korkeusmittarin lokia päälle autolta lähtiessä. Olisi ollut kiva nähdä, että kuinka paljon sitä harhanousua tuli. Vähintään 500 korkeuserometriä kuitenkin.

Päivän opetukseksi jäi se, että on-sight kunto on todella huono. Sitä täytyy harjoitella. Raati ei suosittele tätä kohdetta, ellei metsässä rämpiminen ole se oma juttu. Välillä tuntuu kyllä siltä, että se kuuluu lajiin. Tällä kertaa ei sentään ollut lunta, niinkuin Mäelissä helmikuussa. Päivän takaiskuksi tuli havainto siitä, että joku oli naarmuttanut ilmeisesti avaimella vuokra-auton kylkeen pitkän naarmun. Täyttä varmuutta siitä ei ole, että missä kyseinen naarmu tuli, mutta tuskin se siinä autoa hakiessa oli. Toisaalta, tätä kirjoitettaess auto on palautettu ja sen palautustarkastuksessa naarmusta ei sanottu mitään. Toivottavasti tämä asia on loppuunkäsitelty, sillä tuon tyyppisen naarmun korjaaminen on melkoisen kallista ja vuokra-auton omavastuu oli melko korkea.

Dent du Geant

Koska sportti ei sujunut, niin päätimme palata takaisin ylävuoristoon. Kaikki, jotka ovat nähneet Dent du Geantin, ymmärtävät kiinnostuksemme sitä kohtaan. Koska kaikki ei ollut sujunut viimeisen päälle hyvin, niin päätimme että huipulle mennään vaikka koko matka kiinteistä köysistä kiskoen. Sääennuste lupasi hyvää, joten otimme Nixistä kabiiniin Torinomajalle.

Koska olimme todistetusti hitaita, päätimme lähteä liikkeelle hyvissä ajoin, jotta olisimme valoisan tullessa hampaan juurella, niinkuin olimmekin. Ongelma oli vain se, että sääennuste ei osunut hirveän hyvin oikeaan. Hampaan juurella ollessamme puhalsi kova tuuli ja sitä ennen oli ollut pari tuntia lumimyrskyä. Koska kello tikitti, päätimme ottaa pakit. Rochefort-harjanteelle suuntasi useita opasporukoita ja pari itä-eurooppalaista urhoa, mutta muutoin kaikki muutkin köysistöt ottivat pakit. Päätimme, että meidän vähäinen alppikokemus ei vielä riitä huonossa kelissä kiipeämiseen ja lähdimme valumaan puoliksipettyneinä alaspäin. Noin 15 minuutin laskeutumisen jälkeen sää alkoikin parantua ja se muuttui sellaiseksi, että pakkien ottaminen oli ehdottomasti väärä ratkaisu. Mutta kun me olimme siis hitaita ja aikaa oli jo kulunut melko paljon, niin päätimme jatkaa valitsemallamme tiellä. Tässä asiassa lienee parempi olla väärässä reitin juurella pakit ottaneena kuin pulassa seinällä.

Myrskyä kiven juurella pidellessä kävi mielessä sekin, että miksiköhän sitä oli tullut lähestyttyä Chamonixin puolelta, eikä ajettua tunnelista läpi Italian puolelle. Saattaisi olla jopa halvempaakin. Ja jos myrsky tulisi päälle, niin Italian puolelle pääsisi varmemmin alas kuin Midille ja sieltä edelleen Ranskaan. No, ehkä ensi kerralla tulee ajateltua tätäkin asiaa ajoissa. Torinomajan ympäristö on kyllä sellainen leikkikenttä, että sinne varmasti tulee palattua vielä uudelleenkin.

Korkeuserometrejä päivän aikana tuli 950 ja päivästä ei jäänyt käteen mitään erityistä opetusta. Ellei sellaiseksi lasketa sitä, että hieman rohkeampi kannattaisi olla. Kokemusta kuitenkin saatiin taas.

Pierre Avoi.

Suoraan kylämme yläpuolella kohoaa Pierre Avoi. Sinne pääsee nousemalla ensin Savoleyresin yläasemalle. Lähestyminen onnistuu yhtä helposti siis myös Verbierin kylästä. Yläasemalta kävelyä tulee reilun puolen tunnin verran helpossa maastossa. Isolla kivellä on yhteensä 11 reittiä, mutta meillä oli topo vain kahteen, jotka olivat L'arete ja Tit Train. Molemmat olisivat enintään 5c:tä ja pituutta oli 120 metrin verran. Päätimme kiivetä molemmat mahdollisimman nopeasti, sillä iltapäiväksi oli luvattu ukkosmyrskyä ja Pierre Avoi näyttää lähinnä ukkosmagneetilta. Vähän niinkuin Dent du Geant, mutta ilman lunta ja puolitoista kilsaa matalammalta. Aloitimme helpommasta, eli Tit Trainista, ja se menikin mallikkaasti. Ylhäällä ollessa alkoi kerääntymään pilviä, joista osa oli hieman tumman puhuvia. Pilvet nousivat Verbierin puolelta. Totesimme, että olemme hölmöjä, jos lähdemme kiipeämään siinä säässä, joten päätimme lompsia Savon yläasemalle kahville. Jos Geantilla ollessa meidän olisi pitänyt luottaa sääennusteeseen, niin Pierre Avoilla ei olisi, koska sadetta ja myrskyä ei tullut. Sadetta saatiin kyllä, mutta vasta seitsemän aikaan illalla. Illan ohjelmassa oli Vellun noutaminen Martignyn juna-asemalta, joten koska olosuhteet olivat kuivat, kurvasimme kaupan (tai siis huoltsikan kautta, koska kaupat olivat kiinni kansallispäivän vuoksi) Dorenazin sporttikalliolle kiipeämään parit reitit. Kun pääsimme paikalle, niin alkoi heti satamaan, mutta heti kun sade taukosi, kallio kuivui noin 10 sekunnissa. Joten ei ongelmaa. Pierre Avoi jäi kaivelemaan hieman, sillä olimme bonganneet kallion juurelta vaikka miten monen reitin nimet, mutta topoa ei ollut. Se pitäisi löytää jostain.

Korkeuseroa 725 metriä. Hieno paikka, jonne varmastikin joskus tulee palattua. Dorenaz tuntui myös hyvältä tuttavuudelta, mikäli tulisi tarvetta kiivetä lyhyempiä reittejä. Ainakin lähestyminen olisi helppo.

Päivän takaiskuksi tuli hissiasemalle unohdettu visa-kortti. Lisäksi tuulilasin pyyhkijät lopettivat toimintansa.

Jägihorn

Vellu oli bongannut netistä Jägihornille menevän Alpendurst-reitin. 14 köydenpituutta nelosta, tasaisesti 4b:n tai 4c:n kiipeilyä. Ajattelin ensin, että olisihan se kiva, jos olisi vähän vaikeampaa, mutta viikon aikana kohdattujen takaiskujen takia tällainen helppo reitti tuntuikin tosi kiinnostavalta. Ja hyvä että tuntui, sillä kyseessä on yksi hienoimpia kiipeämiäni reittejä. Reitti on pultattu hyvin ja se on nelosen kiipeilyksi yllättävän jyrkkää. Lisäksi reitin tasaisuus on vaikuttavaa ja maisema on mahtava.

Heräsimme aamulla ajoissa ehtiäksemme Saas-Grundiin hissiin ajoissa, joka aukesi 7:30. Saas-Grundissa sää oli erittäin huono, pilvistä ja kylmää. Hissimatkan aikana nousimme pilvien yläpuolelle ja sää muuttui aivan mahtavaksi. Tapamme mukaan harhailimme hieman reittiä etsiessämme ja saksalainen pariskunta pääsi lähtemään reitille edellämme. He olivat hieman hitaampia kuin me olimme, joten jouduimme hieman odottelemaan. Ei kuitenkaan mahdottoman paljon. Saksalaiset kiipesivät reitin 14 köydenpituudella, mutta säästimme hieman ständien tekemisen vaivaa ja vedimme reitin 10 köydenpituudella. Muutaman muunkin kp:n olisi voinut halutessaan yhdistää, mutta edessä olevan köysistön vuoksi emme tehneet niin.

Tämä oli myös ensimmäinen kerta kun tuli kalliolla kiivettyä kolmen hengen köysistönä. Toiminta sujui varsin hyvin ja kiipeily rullasi mukavasti eteenpäin. Liidaajan liikkeellä ollessa yksi kiipeilijä on toimeton, joten erillisiä taukojakaan ei tarvittu, vaan itsensä huoltaminen sujui varmistajaa katsellessa.

Reitti on siis erittäin hieno ja suositeltava. Mukaan tarvitsee vain tukun jatkoja ja ständikamat. Omilla kiiloilla tai kamuilla ei tee mitään.

Korkeuseroa päivän aikana tuli 920 metriä

Mievillen Terry

Edellisenä päivänä oli kiivetty Alpendurst. Pitkä koko päivän reitti, jolle oli herätty aamulla aikaisin. Nyt pitäisi saada väliin vähän kevyempi päivä, mielellään läheltä Martignyä, koska Teron viikko Tzoumazissa oli täysi ja mies suuntasi kohti Italiaa. Jätimme hänet matkalla Martignyn rautatieasemalle ja jatkoimme lyhyen matkan verran kohti pohjoista, sillä olimme bonganneet toposta viiden köydenpituuden reitin, jolla olisi kaksi 5b:n köydenpituutta ja loput helpompaa. Mukana oli pieni räkki, koska topossa sellaista suositeltiin. Perinteiseen tapaan alussa hieman säädettiin vaikeamman kautta, mutta kun pääsimme reitille, kaikki meni putkeen. Kerrassaan hieno reitti eikä liian vaikea, jotta se sopisi välipäivän ohjelmaksi. Seuraavaksi päiväksi olimme nimittäin suunnilleet marssia ylös vuoristoon. Terry löytyy esimerkiksi toposta "Plaisir West".

Raati suosittelee tätä reittiä. Korkeusmittari oli päällä, mutta unohdin napsauttaa sen pois päältä. Muistaakseeni katsoin kuitenkin mittaria reitin päällä ja se näytti noin 300 metrin korkeuseroa.

Grand Combin

Tämä yritys vuorelle oli meille molemmille siis toinen. Olimme Vellun kanssa olleet Kiinan retkikunnan tutustumisretkellä Grand Combinilla. Tällä kertaa päätimme lähestyä vuorta Valsorey-majalta, joka on vanha, pieni, perinteikäs ja mukava maja vuoren eteläpuolella. Haikki majalle kestää opaskirjan mukaan 3,5-4 tuntia ja me lompsimme sen neljään tuntiin varsin leppoisaa tahtia. Tutkiskelimme vuorta. Koska sää oli kohdallaan ja sen oli luvattu jatkuvan myös seuraavat päivät, menimme levollisina ajoissa nukkumaan ja laitoimme kellon soimaan 2:50. Tavoitteena oli päästä valoisan tullessa Col du Meitiniin, josta olisi lyhyt laskeutuminen jäätikölle ja siitä ylös valitsemallemma Combin du Valsoreyn luoteisseinälle. Koska seinän kunnosta ei ollut tietoa, niin otimme mukaan 10 jääruuvia, pari lumiankkuria sekä alppiräkin, joka koostui vajaasta puntista kiiloja ja kolmesta camusta.

Aamulla herätessämme taivas oli lähes kirkas ja kapusimme 600 korkeuserometriä solaan, jossa olimme tavoitteen mukaisesti valoisan aikaan. Siitä tiputus alas jäätikölle, simppeli reunarailon ylitys ja eikun matkaan. Edessä olisi liki 600 metrinen seinämä lumijääkiipeilyä. Tällä kertaa seinä oli helpossa kunnossa. Olosuhteet olivat pääsasiassa lumiset, mutta aina silloin tällöin tuli laikkuja jäätä, joihon pystyi kiinnittämään ruuveja. Toisinaan pystyi varmistamaan myös kiviin. Näin varmistuspaikkojen mukaan mentäessä varmistusten väliksi tulikin 20-50 metriä, joka on oikein sopiva tuolle seinämälle.

Kiipeilyssä ei siis ollut ongelmia, mutta sää huonontui koko ajan. Ajatuksenamme oli vetää ns. direct exit suoraan Valsoreyn huipulle ja siitä kipaista Grand Combinin huipulle ja tulla perusreittiä alas. Mitä ylemmäs menimme, sitä huonommaksi sää kävi. Sumu ja kova tuuli haittasi suunnistamistamme siinä määrin, että päädyimme valitsemaan selkeämmän oikean poistumisen, unohtaa huiput ja keskittyä laskeutumiseen. Aikaa seinämän nousemiseen majalta oli mennyt kahdeksan ja puoli tuntia. Ohjeaika on 6-8 tuntia, joten olimme hieman, mutta ei merkittävästi, sitä hitaampia.

Alunperin olimme suunnitelleet laskeutuvamme huipulla käytyämme perusreittiä pitkin. Koska emme menneet huipulle huonon sään vuoksi, tätä suunnitelmaa täytyi muuttaa. Tiesimme, että Meitin-harjanteella olisi reilusti pultteja, joista voisimme laskeutua vähän kerrallaan jos maasto muuttuisi sellaiseksi, että alaspäin kiipeäminen tuntuisi liian jännittävältä. Ongelmaksi muodostui ensimmäisen pultin löytäminen. Sitä ei koskaan löytynyt. Hetken harjanteella edes takaisin kiivettyämme päätimme soittaa majalle ja kysyä neuvoa. Majan emänä Isabelle kertoi, että jos pultteja ei löydy, niin paras vaihtoehto on tulla eteläseinää pitkin alas. Onneksi Isabelle puhuu hyvää englantia, joten ohjeiden saaminen meni sujuvasti. Siispä takaisin huippua kohden, josta aloimme laskeutumisen eteläseinää pitkin. Seinämä pääasiallisesti suuri soraseinämä, jonka voi kävellä alas lukuunottamatta yhtä vajaata sadan metrin pätkää, joka on helppoa kiipeilyä. Tälle pätkälle on ystävällisesti sijoitettu kolme pulttia noin 29 metrin välein, joten meidän 60 metrinen köytemme riitti mainiosti. Hetken seinällä taiteiltuamme pystyimmekin soittamaan majalle ja kertomaan, että olimme turvassa ja tulisimme vielä toiseksikin yöksi. Aikaa oli palanut taas melko paljon. Majanvartija oli edellisenä päivänä kertonut, että opasporukat tulevat Meitin-harjanteelta yleensä noin yhden aikaan takaisin. Meidän suoritusaika neljä ja puoli tuntia pidempi, mutta reitti oli vaikeampi ja sää oli huono. Toisaalta, emme kyllä käyneet huipullakaan. Emme tiedä, että pääsivätkö sinä päivänä huipulle yrittäneet opasporukat ylös saakka. Todennäköisesti pääsivät, sillä oppaat tuntevat vuorensa. Kahden opasporukan ja meidänlisäksi sinä päivänä yritti todennäköisesti vain kaksi muuta porukkaa vuorelle, joista kumpikaan ei päässyt huipulle. Valsorey-majalta aloittaneet saksalaiset kääntyivät takaisin hieman ennen meidän reittimme loppua ja toiselta puolelta perusreittiä yrittäneet suomalaiset kääntyivät takaisin jo aikaisemmassa vaiheessa. Ehkä meidänkin olisi pitänyt, mutta toisaalta, reitti oli hieno ja suunnistusongelmakin olisi ratkennut helposti, jos olisimme heti soittaneet majalle ja kysyneet neuvoa tai olisimme tienneet eteläseinämän laskeutumismahdollisuudesta.

Vaikka huippu jäi saavuttamatta, tälle vuorelle tuskin tulee palattua. Valsoreyn luoteisseinä on todennäköisesti hienoin reitti tuolle vuorelle. Koska seinä saatiin jo kiivettyä, niin taidan keskittää energiani muihin vuoriin. Reittejähän tässä kiivetään, ei huippuja. Ja tällainen harrastelija alppinisti ei kuitenkaan ehdi kiipeämään kaikkia mielenkiintoisia vuoriakaan. Toisaalta, hyvällä lumella tämä seinä olisi varmasti aivan mahtava lasku alas. Hmm... 600 metriä tasaista 50 asteista rinnettä. Jos tämä on oikeassa elämässä liian jämäkkä lasku meikäläiselle, niin ainakin baarissa kaljaspäissään sen on varmasti realistinen minulle ja monille muillekin :) Näitä juttujahan kuulee.

Reissun takaiskuihin kuului Suunnon rannekkeen katkeaminen, enkä sitten jaksanut toisena päivänä aamulla kaivaa sitä repusta laittaakseeni lokia päälle. Reissu vei kuitenkin kaikkineen kolme päivää ja sinä aikana korkeuseroa tuli noin 2500 metriä. Lisäksi kämpille palattuamme havaitsimme yhden jääruuvin puuttuvan. Kerrankin onni onnettomuudessa, sillä kyseessä oli alennusmyynnistä ostamani Simondin jääruuvi, josta en tykännyt yhtään ja se oli mukanakin lähinnä sen vuoksi, että jos jotain pitäisi jättää reitillä taaksensa, esimerkiksi laskeutumisen vuoksi, niin Simondin ruuvi olisi ensimmäisten jätettävien tavaroiden joukossa. Toinen vastaava jäi vielä jäljelle.

Raati suosittelee tätä reittiä, hyvässä säässä tarjolla olisi myös mahtavat maisemat.

Lepopäivä Sembrancherin yllä

Grand Combinilta palatessani päätin kasvattaa hieman mahtavan topokirjaston kokoa ja ostin Martignystä Oliver Roduitin tekemän Entremont Escalades topokirjan, joka kuvaa Verbierin lähialueiden kalliot hyvin. Ostin sen lähinnä sen vuoksi, että täydellinen Pierre Avoin topo kiinnosti. Valsorey-majan apupoika oli kertonut, että tästä toposta se löytyy. Tutkiskelimme topoa ja etsimme erittäin helppoa reittiä välipäivän ratoksi. Löysimme toposta satametrisen Voie Hiroz reitin, joka oli Sembrancherin yläpuolella sijaitsevalla Secteur Taralla ja sen vaikeus oli koko matkaltaan nelosta. Pohdiskelimme, että olisiki tämä jopa liian helppo reitti, mutta toiseksi helpoin pitkä reitti oli sen verran pidempi ja vaikeampi, että päätimme lähteä tälle "otteista rikkaalle släbille". Kirjan ajo-ohje on sen verran hyvä, että kerrankin löysimme perille ilman mitään ongelmia. Toporanskani ei ole täydellinen, joten edellisiltana tehdyt kotiläksyt auttoivat tässä. Lompsimme reitin juurelle ja ilman mitään ongelmia kiipesimme reitin ylös noin tunnissa. Edelliset päivät painoivat jaloissa törkeän paljon ja ainakin minulle nelosen kiipeilykin tuntui pohkeissa, vaikka etenimme suht rauhallisesti. Topossa reitille on annettu alppigreidiksi D-. Hieman huvitti, sillä pari päivää aikaisemmin nousemallemme Valsoreyn luoteisseinälle on annettu sama greidi. Kyseessä on kuitenkin aivan eriluokan reitti. Valsoreyn seinä vaatii jo jonkin verran monipuolista kokemusta alppikiipeilystä, kun taas Voie Hiroz on lähes täydellinen reitti kokemattomalle kiipeilijälle aloittaa monen kp:n reittien kokemuksen kartuttaminen. Köydenpituudet ovat sen verran lyhyitä, että 60 metrisillä köysillä reitin voisi kiivetä kahdessa pituudessa, me kiipesimme kolmessa. Pultteja on niin paljon, että omia kamoja ei tule ikävä. Jatkoja täytyy vaan olla melko suuri tukku, jos meinaa kiivetä kahdessa köyden pituudessa ja klipata jokaisen pultin. Tämä päivä oli nopeasti ohi, tutkiskelimme lähistön muiden reittien lähestymisiä etukäteen ja päätimme lähteä Martignyyn jäätelölle ja sitten takaisin kämpille saunan lämmitykseen, koska Teemun tiimi oli tulossa kyläilemään illalla. Paluumatkalla alkoikin vesisade. Iltapäivän aikana maiseman yli pyyhki useita vesisateita ja illalla tuli kunnon ukkoset. Tämä, yhdistettynä punaviiniin, tarkoitti sitä että seuraavana päivänä tulisi reissun ensimmäinen oikea lepopäivä. Nousimme kuitenkin ajoissa ylös ja kävimme katsomassa Montreuxin kaupunkia. Minulle tämä oli reissun 14. täysi matkapäivä ja samalla ensimmäinen päivä, jolloin ei kiivettäisi, lähestyttäisi tai palattaisi reitiltä. Voi siis sanoa, että säät olivat kuitenkin olleet suosiolliset, sillä joka päivä oli päässyt tekemään jotain.

Raati suosittelee myös Voie Hirozia, etenkin multipitch-touhuja aloitteleville. Tai meidän kaltaisille väsyneille kiipeilijöille välipäivän leikiksi. Korkeuseroa päivän aikana tuli 250 metriä.

Breithorn - half traverse

Koska Alpeilla ollaan, niin pitäisi saada myös niitä alppinousuja. Saimme kavereilta vinkin tästä Zermattin oppaiden suosimasta reitistä. Reitti olisi kiivettävissä päivässä Tzoumazista, kunhan vaan heräisimme ajoissa. Breithornhan on Alppien helpoiten saavutettavissa oleva vuori. Perusreitti nousee 300 metriä helppoa lumirinnettä pitkin. Meidän kiipeämä half-traverse on hieman vaikeampi ja se etenee pääasiassa kalliolla. Reitin kruksimoovi on 4a:ta, mutta sen voi halutessaan kiertää. Aikaa reitille kuluu ohjekirjasta riippuen 4,5-5 tuntia. Tähän traverseen on luonnollisesti myös variaatioita, joista ilmeisin on täyspitkä traverse, joka onnistuu hissiltä päivässä jos köysistön eteneminen on nopeata. Harjanteelle voi myös lähteä hieman vaikeammalla variaatiolla, jonka kiipeäminen olisi kuulunut saamaamme suositukseen, mutta kun ei siitä topossa mainittu niin se jäi sitten tekemättä.

Eli kello soimaan aamulla neljältä ja reippaasti ylös sekä autolla Täschiin, jossa ehdimme kuudelta menevään junaan. Sitten Zermattin läpi jalan kabiiniasemalle, jossa kabiini pyöri jo, mutta lippuluukut eivät olleet auki. Nekin aukesivat hieman ennen seitsemää, joten pääsimme ylös. Ylhäällä oli kylmä ja tuulista. Jo automatkan aikana tajusin, että hanskat taisivat jäädä kämpille. Onneksi Vellulla oli kahdet. Ilman hanskoja kiipeilystä ei olisi tullut mitään, sillä kylmä tuuli olisi jäädyttänyt kädet. Lähdimme hissiasemalta kävelemään noin 7:40 ja suunnistimme ensin reitin juurella olevalle lumijyrkänteelle. Tässä vaiheessa kiinnitimme köyden välillemme ja nousimme ylös harjanteelle. Jaloissa painoi aivan mielettömästi ja vauhti tuntui erityisen hitaalta. Myös korkeus tuntui hieman pienenä ajoittaisena huimauksena. Kun lumirinne alkoi jyrkkenemään, niin Vellu päästi minut keulaan, jotta voisin määrätä itselleni sopivan tahdin. Vellun päivän kunto oli huomattavasti minua parempi, joten tämä oli hyvä ratkaisu. Kun pääsimme lumirinteen päälle, alkoi kalliokiipeily. Jatkoin keulassa ja kiipeily sujuikin mallikkaasti. Tässä vaiheessa nopeuseromme tasottui, sillä minulla oli enemmän kokemusta kalliokiipeilystä kovilla kengillä. Laittelin varmistuksia harvakseltaan ja minun tarvitsikin tehdä kesken matkan ainoastaan yksi ständi varmistusvälineiden loppumisen vuoksi. Koska liidaaminen sujui, niin jatkoin keulassa ja pian olimmekin kiviosuuden topissa. Tästä seurasi muutaman metrin laskeutuminen kruksiin, joka on noin viiden metrin pätkä, jossa vaikein muuvi on 4a:ta. Ei siis mikään hirveän vaikea.

Loppumatka olikin kauniilla lumiharjanteella kävelemistä. Hetken käveltyämme näimme väenpaljouden Breithornin huipulla sekä sen alapuolella jäätiköllä. Seisoimme Breithornin huipulla melko tarkkaan puolilta päivin, joten olimme päässeet huipulle vajaassa neljässä ja puolessa tunnissa, eli hieman ohjeaikaa nopeammin. Tämä siis siitä huolimatta, että tunsimme vauhtimme hitaaksi ja minä tunsin itseni erittäin väsyneeksi. Usein huipulla tuulee. Niin myös tällä huipulla, joten lähdimme välittömästi alaspäin. Vaikka kohtuullisen lyhyen "kiipeilyuran" aikana on tullut kiipeiltyä alpeilla kymmenisen viikkoa, niin tämä oli minulle vasta kolmas nelitonninen. Tällä reissulla oltiin yritetty kahta aikaisemminkin, mutta toppi oli jäänyt saavuttamatta. Combinilla sentään kävimme yli neljässätonnissa, mutta ei huipulla sielläkään. Nyt sitten tuli poimittua alppien helpoiten saavutettavissa oleva nelitonninen, tosin ei aivan sitä helpointa reittiä pitkin.

Breithornin harjanne kuitenkin avasi hieman silmiämme. Meillä oli tavoitteita, joista päätimme kuitenkin tällä kertaa luopua. Niistä ehkä sitten lisää myöhemmin, kunhan ensin harjoittelemme hieman lisää, jotta eteneminen kovilla kengillä, korkealla ja pitkiä matkoja kerrallaan on sujuvampaa. Turistipällistelyiden ja pienien pohdintojen jälkeen suuntasimme takaisin Täschiin, josta auton nokka vei kohti Tzoumazia. Tavoitteena oli etsiä mahtavasta topokirjastosta joku lyhyempi ja napakampi alppireitti loppureissua varten, mutta kun kiipesimme Breithornin lauantaina, niin tiistaina tuli ensimmäinen reissun kunnollinen sadepäivä. Tämä yhdistettynä loppuviikon epävakaaseen säähän tarkoitti sitä, että ylävuoristossa olisi suuri lumivyöryvaara. Jokin harjannereitti saattaisi silti tulla kyseeseen. Mutta se sitten jäi.

Korkeuseroa päivän aikana tuli 680 metriä.

Le Troybayet

Edellisellä kerralla Sembrancherin yllä kiivetessämme olimme käyneet tarkastamassa lähestymisen tälle reitille. Siis siihen pisteeseen saakka, että tiesimme mihin auto pysäköidään ja mistä polku alkaa. Tarjolla olisi Kalinka, topokirjan mukaan hyvin pultattu 220 metrinen reitti, jonka vaikein kp on 5c ja lisäksi tarjolla on kolme 5b:n köyden pituutta sekä kolme helpompaa köydenpituutta. Kiipeily alkoi perinteisellä harhailulla, sillä reitin alku ei meinannut löytyä. Hetken jyrkässä metsässä ihmeteltyämme ja poukkoiltuamme reitin juuri löytyikin. Sen jälkeen homma eteni melko suoraviivaisesti. Pulttaus on oikeasti hyvä, mutta silti laitoimme parissa kohdassa oman varmistuksen sisään. Pieni setti kämejä riittää tähän vallan mainiosti. Reitti oli hyvä, ei mitenkään erityisesti sävähdyttävä, mutta ei missään nimessä huonokaan. Raati suosittelee. 5c:n kruksisektio oli ehkä noin 20 metriä melko tasaista 5c:n kiipeilyä hyvillä pulteilla.

Korkeuseroa päivän aikana tuli vain 230 metriä. Tämä johtuu siitä, että reittiä lähestytään melkein pelkästään alamäkeen ja reitti toppaa parkkipaikan yläpuolella ja reitin päältä matka autolle on pelkkää alamäkeä.

Tour des Crochues

Auton nokka suunnattiin taas kohti Chamonixia, tarkemmin sanottuna Flegeren kabiinille. Aamupäiväksi oli luvattu hyvää säätä, mutta iltapäivällä pitäisi tulla myrsky. Ajattelimme, että jos olemme nopeita, niin aamupäivällä ehtii kiipeämään yhden reitin. Reitiksi oli valittu Tour des Crochuesin Voie De Galbert-Escande. 200 metriä Aiguilles Rougesin trädiä, joka on tarkoitus kiivetä seitsemässä köydenpituudessa. Vaikeimmat kohdat reitillä on 5a:ta, jotka tällä kertaa osuivat minulle. Rougesin trädi Chamonixin kohdalla tarkoittaa sitä, että reitti varmistetaan omien kamojen lisäksi vaihtelevan ikäisiin pitoneihin sekä toisinaan myös pultteihin.

Vaikka olimme lippuluukulla ennen sen aukeamista, niin pääsimme vasta toiseen kabiiniin. Ensimmäisellä kabiinilla meni tyyppejä, joilla liput oli hankittu etukäteen. Reitin juurella olimme kolmantena köysistönä ja hämmästyksekseni meidän edellä menevät köysistöt molemmat olivat meitä hitaampia. Ensimmäinen köysistö oli suorastaan superhidas ja toisenkin köysistön kakkonen eteni reitillä vain hieman nopeammin kuin mitä itse kykenin liidaamaan. Liidaaminen sujui, reitti löytyi helposti ja tarvittavat varmistukset loksahtelivat paikalleen nätisti. Rougesin alueella reiteille on tyypillistä epäjatkuvuus. Eli muutama vaikeampi muuvi ja sitten hyllylle. Tällä reitillä oli myös melko pitkiä pätkiä kauhomista hyvillä otteilla, joten varmistuksia tuli harvakseltaan. Molemmat 5a:n kohdat tuntuivat muuta reittiä vaikeammilta kohdilta, mutta niistä pääsi yli suhteellisen helposti, niinkuin pitäisikin. Välillä Rougesin liukas graniitti aiheutti vähän päänvaivaa, mutta menihän se. Edellä menevien köysistöjen vuoksi etenimme todella hitaan tuntuisesti ja jouduimmekin odottamaan jokaisella ständillä vuoroamme. Topostamme poiketen neljäs köydenpituus vedetään ilmeisesti yleensä hieman pitkäksi ja ständi tehdään hieman ylemmäksi kohtaan, jossa on myös viereisen pulttireitin ständi. Tässä kohti näiden kahden reitin ständeillä oli yhteensä neljä köysistöä.

Kun olimme topissa tuli ensimmäiset sadepisarat. Juuri ajoissa siis. Pari jyrähdystäkin kuului, joten päätimme lähteä laskeutumaan heti. Reitin toppiin noustessa kiipeilijän oikealla on pari kolme kurua, joista yhdestä on tarkoitus kävellä alas. En ole varma, että onko se nyt toinen vai kolmas, sillä me lähdimme heti ensimmäisestä. Mikä tietysti oli virhe. Ajauduin paikkaan, josta pääsi alas näppärästi 30 metrin laskeutumisella. Vellu oli sen verran takana, että pystyin huutamaan hänelle, että pitää mennä pidemmälle ja Vellu tulikin alas oikeasta kohdasta. Näimme reitin juurella ja lähdimme lompsimaan takaisin kohti Indexin hissiasemaa. Kun pääsimme takaisin asemalle, alkoi satamaan kaatamalla. Hissi pyöri vielä, mutta kun pyrimme hissiin, niin hissimieheltä kajahti tutunkuuloinen "C'est ferme" ja lisäksi hän jatkoi "orage". Jos ukkonen tulee oikeasti päälle, niin ei ole mitään takeita, että avataanko hissi uudestaan enää sen päivän aikana. Päätimme lähteä kävelemään kaatosateessa kohti Flegeren kabiinia. Vähän reilun puolet käveltyämme hissi aukesi taas, mutta hissiä odottaneet olivat kabiinin jonossa juuri meidän edellä, joten eipä siinä kävelyssä mitään hävitty. Kabiinilla olikin pitkä jono, koska sekin oli kiinni. Odottelimme ensin puoli tuntia ja sitten kabiini käynnistettiin. Toinen puolituntia meni edessämme olevan jonon purkamiseen. Onneksi sentään ei tarvinnut kävellä alas laaksoon saakka.

Ohjeaika topossamme kiivetylle reitille on 4-5 tuntia. Hieman ihmetyttää, että mistä se on tempaistu, sillä vaikka etenimme kiivetessämme tosi hitaasti edellä menevien ryhmien vuoksi, niin ehdimme vähän reilussa viidessä tunnissa reitin juurelta takaisin Flegeren kabiinille. Kiipeily oli siis mennyt alle neljässä tunnissa ja siitä pystyisi helposti puristamaan ainakin puoli tuntia pois sillä, että olisi ollut ensimmäisenä reitillä. Koska reitti on hieno ja elokuussa Chamonixissa on varmaankin sen 10000 kiipeilijää kärkkymässä reittejä, niin trafiikki on sen mukaista. Meidän jälkeemmekin starttasi ainakin kolme köysistöä. Tälle reitille kannattaa siis tulla hyvissä ajoin tai kiivetä se mieluummin joskus sesongin ulkopuolella. En muistanut laittaa korkeusmittaria päälle, joten päivän lukema jää väliin, mutta 500 metriä voisi olla valistunut arvaus ylöspäin tehdyistä metreistä, koska Indexin hissiltä laskeudutaan hieman reitin juurelle. Alaspäin mentiin sitten varmaankin se täysi kilometri.

Miroir d'Argentine

Pari vuotta sitten Combinin reissulla olimme puhuneet Miroir Argentinen jättiläismäisistä släbeistä. Taisi olla Lauri, joka niitä hehkutti ja mainitsi kiivenneensä. Olen kuolannut näiden släbien perään siitä lähtien, koska greidien puolesta niiden piti olla kiivettävissä jo silloin kaksi vuotta sitten. Vietimme sateista lepopäivää Tzoumazissa ja ehdottelin släbien kiipeämistä Vellulle, joka ensin hieman epäröi, että onkohan ne kuitenkin liian pitkiä reittejä meille. Olin varma, että ei. Alpendurst oli 350 metriä tasaista nelosta. Tässä olisi alussa vähän 5a:ta ja loput nelosta ja toisinaan vain kolmostakin. Pituutta olisi toki 150 metriä enemmän, joka on siis melkein 50% lisää. Nopea pitäisi olla ja mielellään aikaisin liikkeellä. Nimestään huolimatta directe on seinämän helpoin reitti. Seinän klassikko ja ensinousu Voie Normale tai toiselta nimeltään Voie Ypsylon on toiseksi helpoin ja sen mekin valitsimme. Seinällä menee myös useita vaikeampia linjoja, joista Remix vaikutti erittäin mielenkiintoiselta, mutta emme tohtineet lähteä siihen.

Släbit ovat vaikuttavat ja näyttävät aivan valtavilta Solalexin pienestä kylästä tarkasteltuna. Siitä on noin tunnin marssi juurelle. Juurella släbit alkavat näyttämään hieman inhimillisemmiltä, sillä kaukaa täysin sileiltä näyttävissä seinämissä on paljon halkeamia ja otteita. Miroirin kivi on kalkkia, joka tuntuu todella liukkaalta, mutta kitka tossujen alla on aivan mahtava. Kuivalla kivellä tossut eivät lipeä kertaakaan. Reitille lähtiessä tämä vähän jännittää, koska ainakin alussa on muutamia märkiä kohtia. Edellinen päivähän oli sadepäivä ja vettä tuli pitkälle iltaan saakka. Kallio oli kuitenkin pääasiassa kuivaa ja toivoin, että aamulla aurinko kuivattaisi loputkin. Tosin tätä miettiessäni en tajunnut, että Miroir on pohjoisseinä ja aurinko ei paista seinälle kuin pienen hetken päivästä. Loppujen lopuksi jouduimme kiipeämään ylempänä vain yhden köydenpituuden auringon paahteessa ja sitten pääsimme taas vuoren huipun taakse varjoon.

Kiipeily lähti liikkeelle nihkeästi. Ensimmäinen kp on kauhomista, mutta toisen kp:n, johon on vaihtoehtoina kolmosen ja vitosen variaatiot ei lähtenyt sujumaan. Vellu liidasi ja yhteen kohtaan hän suorastaan pysähtyi. Ihmettelin, että mikäs siinä mättää kun kolmonen ei suju. Ylhäältä kuului vain tuskailua, kunnes mies siirtyi rohkeasti eteenpäin ja ohitti vaikean kohdan. Kun pääsin itse samaan kohtaan, tajusin mistä se johtui. Tehty muuvi oli varmistuksen yläpuolella ja selkeästi vaikeampi kuin kolmonen, ehkä jopa se viitonen. Sormet olivat vielä jäässä ja kivi tuntui liukkaalta. Ei ihme, että liidatessa vähän jännitti. Mikäs siinä itsellä kakkosena tulessa. Toisaalta kyseinen kohta teki meille palveluksen, sillä sen selvitettyään Vellu liidasi varmasti ja nopeasti seuraavat liidivuoronsa. Huomattavasti nopeammin kuin esimerkiksi pari päivää aikaisemmin kiivetyllä Crochuesilla.

Reitin kruksi on kolmas kp. Mikäli sen kiipeää vapaasti, niin greidi on 6a. Muuveja on vain pari ja kyseissä kohdassa on reilusti pultteja sekä kallioon kiinnitetty teknokahva, josta vetämällä kruksi muuttuu 5a:ksi. Tämän jälkeen on vielä yksi kp melko tasaista 5a:ta, jonka jälkeen kiipeily helpottuu merkittävästi. Mutta kun se seinä vaan jatkuu ja jatkuu. Ylempänä kohtaamme tuttuja suunnistusongelmia ja menemme sieltä, mikä on meidän Plaisir West topoon piirretty. Remyn veljesten topossa reitti menee eri tavalla ja se olisi ollut parempi valinta, koska meidän valitsema linja oli märkä. Märkyys kuumotti välillä aikalailla, kun varmistuksia ei saanut sisään ja kallio oli siltä linjalta märkää. Kuusi tuntia ja 20 minuuttia urakoituamme saavutimme topin. Reitti oli ollut juuri sopiva. Paljon pidempi se ei voisi olla, tai pitäisi olla nopeampia. Sama juttu vaikeuden kanssa, koska vaikeus hidastaa. Varmistuksiakin oli sopivasti. Meillä oli mukana puntti kiiloja ja camut 0.5-2 sekä sininen ja vihreä alien. Kiiloille ei ollut juurikaan käyttöä, mutta liikkuvaleukasille oli. Toisaalta, niitä ei kaivannut yhtään enempää. Alempana, missä kiipeily oli vaikeampaa, pultteja oli enemmän. Ylempänä helpoimmat 40 metrin kp:t saattoivat mennä kolmella pultilla, eikä siinä oikeastaan osannut kaivatakaan enempää.

Jäljellä oli siis enää paluumarssi autolle, joka kesti pari tuntia, kun tultiin rauhassa. Kun pääsimme takaisin autolle olimme tosi tyytyväisiä. Kaikki sujui niinkuin piti paria itseaiheutettua ylisuurta ropedragia lukuunottamatta. Nopeutta toki voisi olla lisää, mutta sitä tulee vain tekemällä. Ja tuona päivämä me oikeasti teimme. Seuraavana päivänäkin lihakset kertoivat, että jotain oli tullut tehtyä. Kun sääennustekin oli huono, niin seuraavana päivänä leikimme perusturistia ja ajoimme Grindelwaldiin katsomaan Eigeriä, joka kuitenkin päätti olla koko päivän puoliksi pilvessä. Eikä sitä sadettakaan tullut, eli ehkä olisi pitänyt mennä kiipeämään, koska se sade tuli sitten seuraavana päivänä.

La Fory

Reissun viimeinen kiipeilypäivä on käsillä. Valitsemme reitiksi La Forystä Les Singes nimisen reitin, joka on 250 metriä pitkä ja siinä on kaksi 5b:n kp:ta muun kiipeilyn ollessa helpompaa. Aamulla on kylmä. Edellisenä iltana on satanut lunta 2000 metriin, joten lähdemme liikkeelle verkkaisesti ja olemme reitin juurella yhdeksältä. Aurinko paistaa, mutta vielä ei ole kuuma. Tänä päivänä kiipeily ei varsinaisesti suju. Minulle osuva toinen 5b:n köydenpituus on vaivalloinen ja turvaudun "ranskanvapaaseen". Ylös siitä mentiin, mutta ei tyylillä. Reitti kulkee mielenkiintoisella harjanteella metsän keskellä, mutta kiipeilyllisesti se on aika mitäänsanomaton. Ei huono, mutta ei mikään klassikkokaan. Kuitenkin hyvä päätös reissullemme. Paluu autolle sujuu mukavasti polkua pitkin kävellen, joten sekin puoli on kunnossa.

Loppukommentit

Paluu alppikiipeilyyn retkikuntavuoden jälkeen maistui oikein hyvältä. Alppikiipeilystä jää paljon enemmän käteen ja toisaalta siinä myös tunnistaa paljon omia puutteita, joita voisi korjata. Vaikka ihan kaikkea ei saatu kiivettyä mitä suunniteltiin, niin reissu ei ollut missään nimessä pettymys. Ehkä ensi kerralla sitten taas enemmän. Varustepuoli alkaa olemaan kondiksessa, koska olin pystynyt ottamaan nuoremmiltani oppia. Jotain uusia ideoita tuli taas mieleen, jolla painoa saadaan vähän vielä pienemmäksi. Täytyy uusia kalustoa maltillisesti. Jos edellä mainituista reiteistä tuli mieleen jotain kysyttävää, niin saa ottaa ihan vapaasti yhteyttä. Mietimme vakavasti myös useita muita reittejä, joiden pariin tuleekin varmasti palattua. Mutta osa niistä vaatii selkeästi kiipeilytaidon parantumista varsinkin nopeuden suhteen. Tämänkertainen reissu oli ensimmäinen pidempi reissu Valaisin puolella. Chamonix on kyllä hieno paikka, mutta tähän vuoden aikaan se on yksinkertaisesti aivan liian tukossa. Valais voisi olla myös seuraavan kerran kohteena, koska nyt täydennetystä topokirjastossa on paljon mielenkiintoisia reittejä tälle alueelle. Toisaalta, mielessä kiiluu myös yksi jos toinenkin reitti Chamonixin puolelta. Saas nähdä, mihin sitä päätyykään. Vai päätyykö mihinkään.

Käytetty kirjallisuus:

Edellä mainitut reitit löytyvät seuraavista kirjoista, jotka ovat muutenkin varsin suositeltavia hankintoja alueella liikkuville

Les Aiguilles Rouges, Thomas Dulac & Godefroy Perroux - yleisteos Chamonixin alueen Aiguilles Rougesin puolen reiteistä
Plaisir West, Jürg von Känel - yleisteos Sveitsin länsiosan paikoista, mukana myös reittejä Ranskan puolelta
Le Topo du massif du Mont Blanc, Michel Piola - Blancin massiivin kalliotopo
Escalades Vaud Chablais Bas-Valais Sanetch, Claude & Yves Remy - Remyn veljesten topo Valaisin alueesta
Entremont Escalades, Oliver Roduit - Verbierin lähialueet
The 4000m Peaks of the Alps, Martin Moran, The Alpine Club - Valikoima reittejä vähintään 4000 metriä korkeille vuorille
Plaisir Alpin, Jürg von Känel - helppoja ja erittäin helppoja alppinousuja pääasiassa kolmetonnisille

Lisää kuvia : http://www.puuh.org/~mikkop/gallery/view_album.php?set_albumName=alpit08


Teksti ja kuvat: Mikko Piironen 2008
"Men are made strong not by winning easy battles, but by losing hard-fought ones"