Chamonix - Kesäkuu 2005
Chamonixin kaupunki

Chamonixin kaupunki Cosmiques harjanteelta katsottuna

Vanha hammasratasjuna

Ekana aamuna piti ottaa parvekkeelta kuva

Tero Cheseryssä laskeutumassa reitiltä

Tour Ronde

Tour Ronde toisesta kulmasta

Tour Ronden Gervasutti kuru, eli meidän reitti tällä kertaa

Mikko Gervasuttin puolivälissä

Tour Ronden toppikuru

Tour Ronden toppikivikko

Mikko Tour Ronden huipulla

Tero Tour Ronden huipulla

Crochuesin itäseinä

Crochuesin itäseinän kolmas kp

Aiguille du midi ja Cosmiques harjanne

Tero starttaamassa reitille

Mikko Cosmiques harjalla

Cosmiques harjanteen kruksikohta

Tero Cosmiques harjanteella

Aiguille l'Index

Maisema Montenversin asemalta

Tero palaamassa Montenversin pulttikaltsilta

Esipuhe

Viime vuonna kirjoitin matkakertomuksen kiipeilyn keltanokkien matkasta Chamonixiin ja Mont Blancille. Saamani palautteen vuoksi palaan kirjoituspöydän ääreen. En ole toistanut edellisen tarinan faktoja, tämä dokumentti on siis pikemminkin yhden teoksen jälkimmäinen osa, ei niinkään jatkotarina :) Tämän vuoden reissuun lähtiessä tilanne oli täysin toinen, kiipeilykokemus oli kaksinkertaistettu huikeaan kahteen vuoteen. Samalla oli hankittu yhtä sun toista kamaa sekä opeteltu käyttämään niitä. Liidauskokemus oli epäilemättä moninkertaistunut ja sitä oli kerran kokeiltu myös jäällä. Tavoitteena oli kiivetä AD-tasoisia vuoristoreittejä sekä kallioreittien osalta pidentää reitin pituutta ja nostaa reitin vaikeutta. Lisäksi trädikamoillekin olisi kiva saada jotain käyttöä. Näillä tavoitteilla alkoikin armoton suunnittelu. Suunnitelluista vuorista ja reiteistä osa tippuikin sitten pitkin kevättä ja reissua pois. Viimeiset ylimääräiset tippuivat vasta perillä, kun tajusimme suunnitelmamme aivan liian suuriksi. Jotain tuli lisääkin, sillä meillä ei ollut Aiguilles Rougesin puolesta topoa ennen lähtöä. Se hankittiinkin sitten heti ensimmäisenä päivänä. Seuraava teksti on kirjoitettu ajatuksella, että siitä voisi olla hyötyä jollekin samassa vaiheessa harrastustaan olevalle oman matkan suunnittelun pohjaksi. Aikaa reissun toteuttamiseen kului kaksi viikkoa ja kotiin palattiin juhannuspäivänä. Säät olivat tälläkin kertaa melkoisen suosiolliset, paljon kerettiin tekemään.

Paikan päälle ei ollut tarkoitus mennä erityisesti tuhlaamaan eikä säästämään. Hulluilta päiviltä lennot Zurichiin, 185 euroa per pää, oli tämän vuoden lentovalinta. Zurichistä jatkettiin vuokra-autolla, noin 250 euroa per pää polttoaineineen. Majoitukseksi oli valittu koppi Chamonix Sudista. Plussaa hinta, parkkipaikkojen riittävyys ja läheisyys Midin kabiinilta. Hintaa tuli noin 190 euroa per pää petivaatteineen. Lisäksi kahden viikon aikana saatiin menemään noin 200 euroa hissilippuihin sekä 80 euroa torino-majalla olosta. Nousuille tulee siis jonkin verran hintaa. Lisäksi ruokaan, pikku kamoihin ja olueen saatiin sijoitettua muutama irtosatanen, ravintolassakin siis syötiin ja kokonaislaskuksi tulikin noin sata euroa jokaista täyttä matka/kiipeilypäivää, joita siis oli 14, kohden.

Cheserys

Cheserys osui matkallamme ohjelmaan toisena päivänä ensimmäisen päivän ihmettelyjen ja kauppojen kiertelyn jälkeen. Siellä on useita hyvin pultattuja monen kp:n reittejä, joista helpommat soveltuivat hyvin kiipeilyn tokaluokkalaisten multipitch taitojen kertaamiseen ja kiipeilyn aloittamiseen. Reiteiksi valikoituivat ensin Voie Rouge ja sitten Voie Jaune. Molemmat ovat helppoja vaikeuden ollessa enimmillään 4c:tä. Kummallakaan reitillä ei tarvitse mukaan mitään muuta kamaa kuin jatkoja. Tosin joidenkin ankkureiden jälkeen ensimmäiselle pultille saattaa olla hivenen matkaa, joten parista kiilasta ei olisi varmaankaan haittaa. Toisaalta, nämä pidemmät välit ovat vastaavasti tosi helppoja. Tuskin niiltä tipahtaa. Mutta silti, varmistajan ohitse tipahtaminen ei kuulosta erityisen houkuttelevalta. Cheseryyn jäi noustavaksi vielä pari mielenkiintoista reittiä, vaikeudeltaan enimmillään 5b/5c. Paikalle nousevaan polkuun jouduttaneen tutustumaan vastaisuudessakin. Lähestyminen on melkein sama kuin viereiselle Aiguillettelle.

Tour Ronde - Gervasutti Couloir

Alunperin suunnittelimme pohjoisseinän kiipeämistä. Talven mittaan eri lähteistä saatujen mielipiteiden perusteella päätimme vaihtaa reitin kuruksi, jonka pitäisi olla hivenen helpompi, ei niin kriittinen aikataululle ja silti kuitenkin hieno reitti kiivettäväksi. Vaihto kannatti, sillä edellisen lumisateen jälkeen pohjoisseinä ei vyörynyt, vaan pintaan jäi 20-30cm lunta. Varmistaminen olisi ollut vaikeampaa kuin vyöryneessä kurussa, sillä vyöryjäljen alta paljastui ensimmäisen kolmanneksen matkalle. Reitin kiipeäminen alkoi luonnollisesti Chamonixista Helbronnerille siirtymisellä. Illaksi oli tarkoitus mennä Torinolle yöksi, josta oli myös majoitus varattuna. Maja oli lähes tyhjillään, mutta itsestään ilmoittaminen on kohteliasta.

Helbronnerille siirtymisen jälkeen lähdettiin tarkastamaan reittiä. Tärkeintä oli saada varmuus siitä, että kuru on vyörynyt, koska edellinen sade oli ollut vain paria päivää aikaisemmin ja lunta oli tullut ihan hyvin. Kukaan ei ollut kiivennyt sitä sateen jälkeen. Samalla saatiin vähän aikatietoa siitä, että miten pitkään kurun alkuun pääseminen kestää. Päivällä jäätikölläkin on helvetillisen kuuma, joten matka etenee hitaasti. Koska kuru oli vyörynyt, niin palasimme turvallisin mielin Torinolle ja varasimme aamupalan viideksi. Jos vointi on herätessä ok, niin lähdemme matkaan. Jos yläilma tuntuu jäsenissä, niin sitten akklimatisoidutaan päivän verran. Koska akklimatisoitumiseen ei oltu erityisemmin satsattu, niin ylimääräinen päivä ei olisi ollut takaisku kuin korkeintaan lompakolle. Ei tuntunut, joten viideltä ylös, syömään ja ulos. Koska oli melkein Juhannus, niin aurinko alkoi paistamaan melkein heti kävelyn aloitettuamme. Onneksi kuru on varjossa puoleen päivään saakka, jonka jälkeen se saa vähän aurinkoa. Kurun juurella pieni tauko, kamojen välppäystä ja eikun liikkeelle. Reunarailo ylittyi helposti vyöryjäljen kohdalta, jonka jälkeen siirryttiinkin etenemään running belaynä. Kurun alkupää varmistettiin jääruuvein, joita oli mukana kuusi. Laaksossa olisi ollut neljä lisää ja niiden ylös tuominen olisi todennäköisesti nopeuttanut kiipeämistä jonkin verran, sillä nyt ständejä tuli turhan usein. Alussa etenimme ehkä myös turhan lyhyellä köydellä. Hieman lisää liekaa väliin ja vauhtia tulikin vähän lisää. Ylempänä lumivyöry jälki alkoi kaventumaan ja samalla jää pehmenemään. Puolessa välissä reittiä varmistukset olivatkin välillä lähinnä psykologista turvaa tuovia. Käytössä oli yksi deadman, niitä, tai muita lumiankkureita, olisi saanut olla ehkä enemmänkin. Mitä ylemmäksi mentiin, sitä enemmän kalliosta alkoi löytymään hyviä varmistuspaikkoja, joita hyödynnettiin lähinnä käyttäen kiiloja ja slingejä. Samaten kiipeily muuttui ylempänä enemmän lumiseksi kuin jäiseksi. Kurun yläpäässä kysyttiin vähän suunnistustaitoakin. Jostain kummasta päähän oli jäänyt, että kurun yläosassa pitää kääntyä vasemmalle. Vasen oli luonnollisesti väärä valinta, mutta slingeistä päätellen emme olleet ainoat jotka näin olivat tehneet. Taas hukattiin hieman aikaa.

Oikeaan haaraan palattuamme matka toppiin jatkui helpompana. Komean pohjoisseinän päällä tehdään pieni poikkari, jonka jälkeen kiersimme vuoren eteläiselle puolelle. Pari muuvia mikstaa alaspäin, jonka jälkeen taas jonkun matkaa lumikiipeilyä toppikiven juurelle. Nopea käynti topissa ja paluureittiä arpomaan. Tämä ei ollutkaan niin helppoa kuin saattaa kuvitella. Olimme kuulleet, että harjannetta kannattaa jatkaa niin pitkälle kuin se vaan näyttää selkeältä. No me jatkoimme tietenkin liian pitkälle, ja ilmeisesti tarkoitetusta laskeutumispaikasta ohi. Toisaalta, myöhemmin laskeutumamme kuru löytyy laskeutumisreitikiksi merkattuna eräästä toposta. Aikamme harjanteella mikstailtua saavuimme kurulle, josta oli selkeästi laskeuduttu. Köytenä oli yksi 60 metrinen puoliköysi ja urakkaan taisi mennä 4-5 laskeutumista. Onneksi mukana oli apunarua laskeutumisankkureita varten. Hommaan tarvitaan luonnollisesti myös jokin työkalu, jolla apunarun saa poikki.Jälleen oli ylitettävä reunarailo. Tällä kertaa lumisilta ei kestänytkään toista sankaria, joten reunarailoon tuli tehtyä tuttavuutta hieman lähempää kuin mitä alunperin olisi halunnut. Sillasta läpi mulahtamisen jälkeen laskeutumalla vaan railon pohjalle ja helpot pari kolme metriä kiipeilyä/kävelyä ulos. Kaikki kamat märkinä lontustimme takaisin Torinolle, jonne kerkesimme loppujen lopuksi hieman ennen seitsemää, eli hyvissä ajoin ennen illallista :) Myöhemmin reissullamme kuulimme sitten, että ei se aikaisempikaan laskeutuminen ollut niin simppeli. Laskeutuessa ylhäältä oli tullut niskaan jäätä, kiveä ja reunarailon yli holtittomasti pyöriviä brittejä. Ehjinä olivat kuitenkin säilyneet.

Mitä ensimmäisestä alppireitistä sitten opittiin. No ainakin se, että kamaa olisi saanut olla vähän enemmän mukana. Samaten reittiin olisi tullut tutustua paremmin, jotta väärässä haarassa käyminen ja alastulon arpominen olisi voitu välttää. Nämä olisivat lisänneet nousunopeutta, joka ei ole ollenkaan huono asia, varsinkin jos iltapäivän ukkosmyrsky tulee aikaisemmin tai tavallista rajumpana. Aikaa ovelta ovelle meni aika tarkkaan 12 tuntia. Kurun juurelta toppiin harhailuineen ja ruokataukoineen meillä vei noin kuusi tuntia , joka on käsittääkseni aika paljon tälle reitille. Jos epäilee omaa nopeuttaan niin kannattanee lähteä hieman aikaisemmin liikkeelle. Samalla saa edetä hieman pidempään yön viileydessä. Nopeutta voi tietenkin parantaa myös kuntoa ja rutiinia lisäämällä. Voimille reitti joka tapauksessa otti. Illalla majalla oltiin hieman ylikierroksilla ja seuraavana päivänä aika väsyneitä. Päätettiin palata takaisin Chamonixiin ja laaksoon about ensimmäisellä hissillä ja näin myös tehtiin. Illalla käytiin vähän morjestamassa Gaillandsia, mutta siinäpä sen päivän puuhat sitten olivatkin. Fiilikset olivat kuitenkin hyvät, reittivalintaan oltiin tyytyväisiä ja vakuuttelimme itsellemme, että ei näitä pikkujuttuja voi kirjasta oppia, ne vaan täytyy käydä itse kokeilemassa. Tämän vuoksi helpohko reittivalinta oli paikallaan, ensi vuonna sitten jotain vaikeampaa.

Face Est des Crochues

Tour Rondelta paluun jälkeen laaksossa oli vietetty yksi päivä leppoisia sporttikallioita katsellen. Niistä myöhemmin dokumentissa. Sen jälkeen taas tosi touhuihin ja juuri avatulla Flegeren kabiinilla ylös. Matka jatkui reilun puolen tunnin odottelun jälkeen Indexin tuolihissillä, panssarivaunulla, ylöspäin. Hississä oli jotain vikaa ja sen käynnistäminen kesti. Yläasemalta lähdimme kävelemään kohti Crochuesin itäseinää. Siellä meitä odottaisi elämän ensimäinen trad-multipitch. Lähestymisen pitäisi kestää tunnin verran, mutta muistaakseeni aikaa meni hieman enemmän. Reitille oli lähdössä ennen meitä vain yksi köysistö, joten lähdössä ei tarvinnut juurikaan odotella, toisen kp:n jälkeen edeltävä köysistö katosikin näköpiiristä. Valjaat päälle ja vähän evästä naamaan ja eikun menoksi. Repusta kaivettiin käsittämättömän suuri räkki, josta suurinta osaa kamoista ei sitten tarvittukaan. Pääsiassa varmistaminen hoitui reitillä oleviin pitoneihin, slingeillä kiviin, muutamalla kiilalla sekä camuilla, joista käytössä oli lähinnä koot 3 ja 3,5. Köydenpituuksia on neljä ja vaikeutta reitillä ilmoitetaan olevan 3/4b/4a/4b. Reput selkään ja menoksi, eli heikompi liidaaja (minä) ekalle pitsille, joka olikin todella helppo poikkari varsinaisen reitin alkuun. Toinen kp olikin sitten jo hieman vaikeampi ja pidempi. Saapuessani toiselle ständille hengästytti ja hikoilutti siihen malliin, että päätin antaa kamat edelleen vahvemmalle liidaajalle, joten loppureitti meni kakkostellessa. Kolmas kp on erikoisen muotoinen sisäkulma, jossa kiivetään leveää släbiä pitkin samalla siirtyen muutoin lähes pystysuoralla seinällä poikittain. Hieno paikka, ja edellistä kp:ta helpompaa kiipeilyä. Kolmas ständi on hyvällä hyllyllä, mutta siitä reitin jatkuminen ei ollut enää niin selvää. Ständistä ylöspäin näkyi kaksi pitonia. Järki sanoi, että niitä kohden, mutta kun se ei näyttänyt ollenkaan neloselta. Ongelma ratkaistiin vanhalla kikalla, eli jatkosta vetämällä. Kun ständiltä pääsi pari metriä ylöspäin, kiipeily muuttui taas selkeästi nelosen kiipeilyksi. Reitti oli nopeasti lopussa.

Aikaa oli taas tuhrattu. Hissin käynnistyminen otti aikansa ja lähestyminen kesti enemmän kuin kirjassa luki. Kiipeilyajaksi topossa mainittiin 2-4 tuntia. Meillä aikaa meni vähän päälle tuon kaksi tuntia, joten ruuhkattomissa olosuhteissa neljä tuntia lienee aika maksimi, mitä tuolle reitille voi tuhrata. Kokeneemmat kiipeilijät selviävät varmasti alle kahden tunnin. Reitiltä laskeudutaan vuoren toiselle puolelle ensin hieman kävelle ja sitten yhden kp:n verran laskeutuen, jonka jälkeen satulasta jälleen laskettelukeskuksen puolelle. Matka taittuu mukavasti lumessa ja sorassa liukastellen. Koska aikaa oli vähän, niin yritettiin pitää kiirettä, hissiin olisi kerittävä. lähes puolentoista kilsan kävely alas laaksoon ei kuulostanut houkuttelevalta. Paluumarssi menikin ripeästi ja osa matkaa tultiin kengänpohjilla laskemalla, mainio tapa taittaa matkaa. Panssarivaunun yläasemalla oltiinkin hyvissä ajoin, eli 40 minuuttia ennen sulkemista. Hissi ei pyörinyt, mutta yläasemalla seisoi mies. Kysymys "C'est ferme?" toi pelätyn vastauksen ja matka jatkui marssien kabiinin yläasemalle pikamarssia. Polvet olivat lujilla. Kabiiniin kuitenkin ehdittiin ja vuorelta päästiin alas ennen iltapäivän sadetta. Jos kabiiniin ei olisi keretty, olisi polvet olleet lujemmilla ja myös märät.

Koska joka reitistä päätettiin oppia jotain, niin tällä reitillä oppi oli se, että reppu lisää greidiä tolkuttomasti. Eipä käynyt reitille lähtiessä mielessä, että vahvempi liidaa neloset toisen kakkostellessa, eikä se, että jatkoista joudutaan vetämään. Lukuun ottamatta reitin kruksia, eli neljännen kp:n kolmea ekaa metriä, reitti oli meille varsin sopivaa. Kerta kaikkiaan hieno reitti, jota raati suosittelee.

Aiguille du Midi - Arête des Cosmiques

Klassikkomikstaa. Harjanteesta on löytyy tarinoita paljon, sillä se näkee paljon liikennettä. Sopivan helppo, sopiva pituus, helppo lähestyminen. Olimme reitillä kesäkuussa maanantaina, mutta liikennettä oli silti aika paljon. Meidät ohitettiin parin kolmen köysistön toimesta ja ensimmäistä kertaa kiipeilyhistoriassamme mekin pääsimme ohittamaan jonkun muun. Mukaan oli pakattu pari ruuvia, puntti kiiloja, camut kokoa 1, 2 ja 3 sekä slingejä ja irtosulkkareita. Reitin juurella taukoa pitäessämme ohitsemme pyyhälti brittiporukka, jossa oli opas ja kaksi perässä vedettävää. Katselimme, kun opas opetti, miten jääraudoilla kävellään ja miten ne toimivat kivellä. Odottelimme hetken ja olimme varmoja että saamme heidät kiinni. No, saimmehan me kerran, ensimmäiseen laskeutumiseen jonottaessa. Sen jälkeen he taas katosivat horisonttiin. Toisen kerran näimme heidät reitin kruksin juurella. Jos he pääsivät siitä, niin ei meilläkään pitäisi olla mitään ongelmaa. Eikä ollutkaan, koska lyhyessä nelosen kaltsissa roikkuu riittävästi apuvälineitä. Ilman niitä repun kanssa elämä olisi ollut hankalampaa. Reitti meni kokonaisuutena hyvin. Kerrankin kamaa oli suunnilleen oikea määrä. Varmistukset hoituivat hyvin ja suurin osa ajasta edettiin yhtäaikaa. Aikaa reitin suorittamiseen meni nelisen tuntia, ilman jonottamista siitä varmaankin puolikas tunti tippuisi pois helposti. Varmemmat kiipeilijät voivat hakea reitiltä nopeampia linjoja, sillä harjanteella on monia vaihtoehtoja etenemiseen. Me menimme sitä helpointa. Olen nähnyt ohjeen, jossa sanotaan, että toisen tornin jälkeen jääraudat voi poistaa jalasta ja jatkaa etenemistä pelkin buutsein. Tällä kertaa se ei olisi ollut hyvä vaihtoehto. Koska kaikilla muillakin oli raudat jalassa, pidimme ne itsekin. Loppuvaiheessa tekemämme ohituskin olisi ollut mahdoton ilman rautoja, sillä linja oli lähinnä jäinen ränni kivien välissä. Tai, tosi mieshän olisi kiivennyt niitä kiviä pitkin. Raati suosittelee tätäkin reittiä.

L'Index, Arête S.-E

Kosmikin harjan jälkeen oli vuorossa taas trädittelyä. Koska nelosen reitillä piti vetää jatkosta, niin reitti ei saisi olla yhtään vaikeampi, eikä mieluusti paljon pidempikään. Aiguilles Rouges kirjasta löytyi vain yksi speksit täyttävä reitti, joten valinnan varaa ei ollut. Topo tarjoaa tälle reitille pituutta 150 metriä ja vaikeutta 4b/3+/4a/4a. Taas Flegeren kabiinilla ylös ja panssarivaunulla toppiin. Lähestyminen on helpompi ja koska reitti on klassikko, jonot on sen mukaiset. Lähtöpaikalla odoteltiin tunti omaa vuoroa. Edellä menevät köysistöt olivat hitaita, joten odottelimme jokaisella ständillä lisää. Koska kiirettä ei ollut, niin jokaisella ständillä vaihdettiin taas kamoja ja vahvempi liidasi koko reitin. Mukava reitti, mukavat maisemat ja ständeillä mukavaa jutustelua, koska jonoa oli niin edessä kuin takanakin. Matkalla kuulimme, että jos on 2x60m köyttä, niin poistuminen menee helposti. No, meillähän oli. 2x50 näytti myös riittävältä, mutta silloin kannattanee käyttää alempia laskeutumisankkureita, jotka ovat muutaman metrin topin alapuolella. Topissa on yhteensä kolme eri laskeutumisankkuria, joten laskeutumisessa ei tarvitsjonottaa aivan yhtä paljon. Laskeutumisen jälkeen evästauko ja pois. Sorapolku tippuu nopeasti ja sen jälkeen onkin jo melkein hissillä. Tällä kertaa se hissi jopa toimi, joten pääsimme näppärästi alas. Reitillä oli mukana taas puntti kiiloja, muutama kamu ja slingejä. Ne riittivätkin ihan hyvin. Tällä reitillä ständeillä on pultteja, yleensä 2-4 kappaletta. Jos ei halua jonottaa, niin tällä reitillä kannattaa olla ensimmäisenä, tai sitten tulla suosiolla vasta puolen päivän aikoihin reitin juurelle. Reitin kyllä ehtii vielä kiipeämään ja suurin ruuhka on ehkä jo kerennyt kadota reitille.

La Fée des Druides

Tässä vaiheessa reissua oikeastaan kaikki tavoitteet oli täytetty. Paitsi, että edellistä kertaa vaikeampaa sporttia ei oltu vielä suoritettu. Topoa hetken tutkiskeltuamme Aiguillette Argentiereä vastapäätä oleva neljän kp:n sportti. Pienessä topossa lukee, että reitti on hyvin pultattu. Jostain syystä toista topoa ei sitten tule tarkkaan luettukaan. Reitille tarjotaan pituudeksi 150 metriä ja vaikeutta 5c/5a/5a/4c. Toisessa topossa olisi ollut reitin kohdalla kiilojen ja kamujen kuva. Vanhasta tavasta puntti kiiloja lähtee mukaan, mutta kamuja ei. Pienille kamuille olisi ollut käyttöä, kiiloja reitille ei juurikaan saa. Tämä kiinnostaa lähinnä siksi, että pultteja/pitoneita on harvakseltaan, onneksi sentään ekan kp:n kruksi on kohtuullisen hyvin varustettu. Kiivetä täräytimme reitin toppiin asti ja laskeuduimme kävelemällä, vaikka reitille on varustettu erillinen laskeutumisreitti. Kävely meni varmaankin nopeammin tai samassa ajassa, eikä tarvinnut säätää laskeutumisien kanssa. Tämäkin reitti on hieno ja se kannattaa kiivetä. Jos kuitenkin kp:t ovat oman liiditason rajoilla, niin muutama pienehkö kamu tuonee turvaa. Arviolta sopivia voisivat olla esim puolikas, .75 tai 1.

Pulttikaltsit

Pidempien reittien lisäksi käytiin myös pienemmillä kaltseilla, joilla kiivettiin lähinnä yhtä pitsiä, vaikka useampiakin olisi ollut tarjolla. Tämä lähinnä sen vuoksi, että kuumuudessa ei viitsinyt nousta kovin ylös ja samalla sai kätevästi vahdittua kaikkia kamojansa. Olimme päättäneet, että uusissa paikoissa pitää käydä, vaikka vähän siinä sitten rosvosektorille mentäisiinkiin. Seuraavassa lyhyet kommentit vierailluista paikoista. Paikat löytyvät kirjasta Crag Climbs in Chamonix.

Gaillands, vanha tuttu, hyvä kallio käydä nopeasti iltasella vetämässä reitti pari. Jos ei ole satanut. Tai sateen jälkeen. Luulin, että ei ole mahdollista olla Gaillandsilla yksin, koska se on parin kilsan päässä Chamonixin keskustasta, mutta kyllä sekin vaan onnistui. Reitit kuivavat suht nopeasti ja sateen jälkeenkin voi vielä lähteä.

Joux, keli oli epävakainen, sormet väsyneet jne. Päätimme valita paikan, jossa on lyhkäsiä helppoja reittejä. Valinta oli Joux. Ei mikään erikoinen paikka, reitit liukkaita ja niillä paljon kuraa. Lämppäreiden jälkeen alkoi satamaan vettäkin, joten jouduimme vetäytymään paikalta enempiä kiipeilemättä. Tänne tuskin palataan.

Montenvers, junalla ylös, hissillä alas. Hissin ala-asemalla on välittömästi turistikrääsäkoppi, jonka takaa pääsee kaltsille. Kaltsi on kupera, ekat pitsit ovat helppoja reittien jyrketessä loppua kohden. Myös kohtuullisen helppoa löytyy, mutta ei säväyttänyt erityisemmin. Tämä valittiin ensimmäisen päivän ohjelmaan, kun ajattelimme että paikalle pääsee nopeasti. No pääseehän sinne, mutta juna maksaa. Kallio ei ole sen arvoinen, joten tännekään tuskin palataan.

Le Chapeau näyttää topossa lupaavalta. Ensin käveltiin kaltsista ohi, noin 15 minuuttia ylämäkeen. Tämä oli omiaan nostamaan mielialaa :) Olisi pitänyt katsoa kartasta. Topossa mainitaan Le Chapeaun baari. Kun se näkyy, niin silloin kannattaa alkaa katselemaan polkua kalliolle. Ei kannata kävellä sinne baarille saakka. Kun eka reitti ei sujunut ja lähestymiset olivat hankalahkoja, tuli pakit sekä reitiltä että paikasta. Päätettiin tsekata samalla suunnalla oleva Les Dalles de l'Arveyron. Siellä ekat kp:t olivatkin mukavampia. Tämä kaltsi on varjossa iltasella, sillä vieressä olevat puut varjostavat sitä. Tämä kaltsi löytyy helpommin, sillä se on aivan polun vieressä. Molemmat kalliot ovat erittäin liukkaita ja sileitä, sillä jäätikkö on niitä aikoinaan muovannut. Todennäköisesti kumpaankaan ei tarvitse palata.

Viimeisenä päivänä vuorossa oli Coupeau. Kiipeily ei täälläkään erityisemmin sujunut, mutta kallio on hieman varjossa, joten se oli siksikin houkutteleva. Seinä on noin 15 metriä korkea ja se on hyvin pultattu. Pääosa reiteistä on kiipeilyä pystysuoralla tai vähän negalla. Kaltsilla on useita 6a(+) tasoisia reittejä, se on helppo saavuttaa ja hieman varjossa. Tänne palataan ja tätä raati suosittelee. Kutosen kiipeilijälle ainakin kerraksi tekemistä. Topon ajo-ohje hieman hämää, koska siinä puhutaan isoista bouldereista. Tosiasiassa boulderit ovat television kokoisia ja tarkoitettu estämään autoilu puiston penkkien viereen. Lisäksi polku alas lähtee tästä penkkien luota vasemmalle alas eikä oikealle niinkuin topossa mainitaan. Kävelyä tieltä ehkä minuutti.

Jälkiviisautta

Reissu meni aika hyvin putkeen. Mitään suurempia kommelluksia ei tullut tehtyä ja hyvä niin. Tälläkin kertaa säät siis suosivat, eikä sadepäivän tekemistä paljon tarvinnut miettiä. Paikallistietämystä ja kokemusta saatiin lisää, olimme reissun viimeisinä päivinä sitä mieltä, että tänne kyllä palataan. Onko se sitten kaksi viikkoa vaiko kolme, riippuu enempi muista suunnitelmista ja lomien määrästä. Kuitenkin, jos oltaisiin kolme viikkoa, niin siinä tapauksessa reissuun ehkä kannattaisi speksata ihan rehellinen välipäivä tai pari, jolloin voisi hurauttaa vaikka Välimerta ihmettelemään. Kun oli vetänyt vuorilla tai alempana pidemmän reitin, niin takki oli sellaisen jälkeen hieman tyhjä. Niin henkisesti kuin fyysisestikin, varsinkin sen rankimman koestuksen, eli Gervasuttin jälkeen. Osittain tämä uupumus varmaan johtui kuumasta säästä, mittari kohosi laaksossa lähes joka päivänä varjossa yli 30 asteen. Ajankohtaan, eli kesäkuuhun, oltiin taas tyytyväisiä. Jengiä ei ole vielä hirveän paljon. Seuraavaa vuotta ajatellen mitään erityistä ei tarvitse muuttaa. Lisää vaan liidausharjoituksia, mieluusti luonnollisilla ja jäällä. Tällä tavoin saa myös sitä paljon kaivattua rutiinia, jonka avulla voi kasvattaa reitin pituutta ja ehkä peräkkäisten kiipeilypäivien määrääkin. Vaihtoehdot Nixistä eivät lopu kesken, joten ensi kertaakin varten varmaankin suunnitellaan enemmän kuin ehditään tekemään. Pohjatyöstä voi sitten valita fiiliksen mukaan sopivia reittejä. Pohjatyötä täytyy vaan hieman perinpohjaistaa, jotta tiedot reiteistä ovat paremmat. Sporttireittien osalta voisi todeta sen, että vastaisuudessa ei pitkälle reitille lähdetä ilman kiilanippua. Ehkä pari kolme eri kokoista kamuakin on paikallaan. Niitä pulttejakun ei välttämättä ole sitten kuitenkaan niin paljon kuin mitä itse haluaisi. Päiväretkistä jäätikölle mieleen jäi se, että kannattaa muistaa, että jäätiköltä ei välttämättä pääse takaisin. Eräänä päivänä yritimme ylös totuttautumaan yläilmaan ja harjoittelemaan jäätikkötekniikoita. Sää oli hyvä, joten hypättiin kabiiniin. Midin ylemmän kabiinin matkalla alkoi sinkki, samalla myös tuuli yltyi. Ajattelimme katsoa vähän tilannetta ja juoda kahvia. Kahvien aikaan alkoi kunnon ukkosmyrsky, joka johti siihen, että Midi tyhjennettiin ja kabiini laitettiin kiinni. Jos silloin olisi ollut jäällä, niin ainoa vaihtoehto olisi kai mennä Kosmikin majalle, ellei mukana ole majoitusvälineitä. No, onneksi ei oltu lähdetty jäälle.

Ensi vuonna taas jatketaan urakkaa. Ehkä. Terveisiä reissussa tapaamillemme suomalaisille, erityisesti Jounille ja Leilalle, ja hyvää kiipeilykesää 2005 muillekin!


Teksti: Mikko Piironen, Kuvat: Mikko Piironen, Tero Vaalavuo
3.7.2005
, top