Kaikki alkoi yhdestä viestistä relaa.com forumilla. Retkikunnan puuhamies Teemu Saarikivi laittoi foorumille viestin, jossa kyseltiin retkikuntaprojektiin kiinnostuneita. Teemulla ei ollut kokemusta retkikuntatouhuista, mutta vuorilla oli tullut käytyä. Myös allekirjoittaneella oli sama tilanne. Loppujen lopuksi mukaan saatiin myös viisi muuta kaveria, joilla tilanne oli enemmän tai vähemmän sama. Tämä kirjoitus on kirjoitettu vajaa vuosi matkan tekemisen jälkeen. Olen käyttänyt kaikkia mahdollisia muistikuvia, valokuvia, retkipäiväkirjaa ja aikaisemmin kirjoittamiani artikkeleita asiasta. Tarkoituksena on muodostaa kattavampi kuva meidän projektista sekä tarjota tietoa vastaavanlaista projektia suunnitteleville. Näkökulma on kuitenkin puhtaasti minun, muut reissussa olleet saattavat olla, ja tietyistä yksityistä kohdista varmaan ovatkin, eri mieltä.

Ryhmän muodostaminen ja kohteen valinta.

Hankkeen alullepanijana Teemu muodosti ryhmän ympärilleen. Suurin osa meistä oli toisillemme täysin tuntemattomia. Muutama toisensa tunteva osui mukaan suunnitteluryhmään ja joidenkin nimet olivat tuttuja, mutta itse kaveria ei varsinaisesti tunnettu. Alunperin mukaan ilmoittautui reilut 20 kiinnostunutta. Tämän porukan kanssa sitten keskusteltiin mahdollisesta ajankohdasta ja kohteesta. Vaihtoehtoina olivat muiden muassa yli 7000 metriä korkean vuoren kiipeäminen, tutkimusmatkailu Kiinan länsiosiin ja aikaisemmin kiipeämättömien yli 6000 metriä korkeiden huippujen kiipeäminen aivan läntisimmässä Kiinassa.

Kohde valittiin lähinnä sillä perusteella, että jos haluaisimme kiivetä neitseellisiä kuustonnisia, niin se olisi parasta tehdä nyt juuri tuolla. Joka vuosi näitä huippuja kiivetään lisää ja lopulta jäljelle jäävät vain kaikkein vaikeimmat ja vaikeakulkuisimmat huiput. Siihen asti ei kannattaisi odottaa, koska silloin tämä haave jäisi todennäköisesti saavuttamatta. Toinen syy oli se, että monille suomalaisille tuttu ja hyvässä maineessa oleva Andrey Ershov tarjosi palvelua tällaiselle paketille. Luonnollisesti retkikunnan osuus suunnittelussa ja toteutuksessa olisi merkittävä, koska seutu olisi myös Andreylle uusi tuttavuus. Tämä pioneerityö tuntui kiehtovalta ja siihen tartuttiin. Ilmeisesti projektimme tuntui myös Andreystä kiehtovalta, koska hän liittyi meidän seurueeseemme ja kiipesikin kanssamme yhdelle huipulle. Kohteen valinnan jälkeen valikoitui pienempi joukko ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita retkikunnasta.

Retkikuntaan sitoutumiseksi sovittiin 300 euron sitoutumismaksu. Tämän maksun maksoi yhteensä 12 henkilöä, joista siis loppujen lopuksi 7 pääsi matkaan. 300 euroa oli siinä mielessä hyvä sitouttamismaksu, että näillä viidellä sitouttamismaksulla saatiin katettua suurinpiirtein ryhmän pienentymisestä johtuva matkan kallistuminen. Toisaalta, 300 euroa ei ole niin suuri maksu, että kenenkään talous kaatuisi, vaikka sen menettäisi. Olen varma, että menetettyä 300 euroa enemmän harmittaa menetetty tilaisuus, mutta aina kaikki ei mene niinkuin alun perin on käsikirjoitettu ja syyt olivat sen verran painavia, että retkikunnasta luopuneet joutuivat varmasti harkitsemaan projektin ja muun elämän välillä, ei niinkään menetetyn rahasumman kohtaloa. Projekteinahan retkikunnat ovat kalliita, mutta ennenkaikkea aikaa vieviä.

Matkan valmistelu

Suurin osa matkan valmistelusta on perinteistä retkikuntatyötä. Käydään varusteluetteloa lävitse, hankitaan puuttuvia varusteita, valitaan lentoreitti, suunnitellaan rahditus, pohditaan julkisuusaspekti, hankitaan tarvittavat luvat ja viisumit jne. Pieni osa suunnittelusta oli itse kiipeilyn suunnittelua. Näiden lisäksi tarvitsimme harjoittelua, jossa suurta osaa näytteli toisiimme tutustuminen. Kävimme porukalla viikon reissussa Alpeilla, pari kertaa jääkiipeilemässä Helvetinjärvellä sekä lukemattomia kertoja lähikallioilla, jääputouksilla ja lenkkipoluilla. Toisinaan kuulee sanottavan, että armeijasta saa elinikäisiä ystäviä. Itse en kyllä saanut ainoatakaan, mutta olen varma, että tästä reissusta joka jätkän muistaa vielä kiikkustuolissakin, jos siihen saakka näillä harrastuksilla elää.

Elo-syyskuussa 2006 retkikunta siis harjoitteli ja tutustui toisiinsa Alpeilla. Tarkoituksena oli kiivetä Grand Combin nimiselle vuorelle, joka sijaitsee Valaisin kantonissa Sveitsissä. Retkikuntaan osallistuineista mukana matkalla oli Mikko Piironen, Teemu Saarikivi, Henri Arjanne, Lauri Hämäläinen, Rauno Ravantti ja Veli-Matti Helke. Retkikunnan suorituskyky ei ollut aivan tapissaan, sillä Raunolla oli kunnon flunssa ja Teemun umpisuoli oli sanonut poks hieman ennen reissua. Allekirjoittanut puolestaan sai reissusta elämänsä ensimäisen korvatulehduksen. Kyseessähän on lastentauti, joten aikuistumiseni lienee alkamassa vasta joskus myöhemmin. Grand Combinia lähestyttäessä alkoi lumisade. Lunta tulikin sitten se puoli metriä, ja mitään ei saatu kiivettyä. Pari päivää teltoissa kärvisteltyämme päätimme valua laaksoon nuolemaan haavojamme. Palatessa jäätiköllä oli paksu lumikerros railojen päällä, joten varovasti GPS:n avustuksella marssimme kohti Panossieren majaa. Sen kävelyn aikana minulle aukeni täysin GPS:n hyöty. Ilman kyseistä laitetta, matka olisi kestänyt varmasti pari tuntia pidempään. Lienee kohtalon ironiaa, mut paluumarssin aikana aurinkokin alkoi paistamaan. Päätös oli kuitenkin tehty ja palasimme majoitukseen saunomaan. Tämän jälkeen Henri ja Lauri suuntasivat takaisin Chamonixiin, josta olivat matkaamme tulleetkin. Muut jatkoivat Weissmiesille, joka on jonkin verran itäänpäin Grand Combinista. Tämän vuoren päälle päästiinkin perusreittiä pitkin hyvässä säässä. Kiipeilyllisesti reissu ei siis ollut menestys, mutta oltiinpahan päästy näkemään kauniita maisemia. Ja ensimmäistä kertaa toisemme ryhmässä. Ainoa lopullisen retkikunnan jäsen, joka puuttui tästä reissusta oli Kalle Berg, joka liittyi porukkaamme myöhemmässä vaiheessa.

Tämän reissun jälkeen alkoi työnteko retkikunnan eteen kasvoi. Selvitimme sääolosuhteita, hankimme varusteita ja kaikkea muuta edellä mainittua.

Kashgar – kaukana kaikesta

Kun katsoo Kiinan karttaa, ymmärtää maan valtavuuden, vaikka vieressä on Kiinaakin valtavampi Venäjä. Kashgariin pääsee Suomesta käytännössä kahta järkevää reittiä. Ensimmäinen vie Pekingin ja Urumqin kautta ja toinen vie Moskovan ja Urumqin kautta. Päätimme valita Pekingin kautta lentämisen, koska sillä minimoitaisiin säätämisen määrää. Kamaa tulisi olemaan paljon, joten yksi tulliraja olisi hyvä juttu. Samaten yksi viisumi helpottaa byrokratiaa. Lento Pekingistä Urumqiin kestää noin kolme tuntia ja se on oikeastaan täysin väärään suuntaan, joten reitti Moskovan kautta olisi paljon lyhyempi. Toisaalta, Moskovaankin olisi päästävä jotenkin ja hintaero olisi pikemminkin Pekingin reitin eduksi, niin mitäpä sitä miettimään muutamaa lentotuntia viiden viikon reissussa. Varasimme China Airin lennot Helsingistä Pekingin kautta Urumqiin. Ensimmäinen legi lennetään Finnairin koneella suoraan Helsingistä, joten tiesimme mitä odottaa.

Myöhemmin olisi vielä päätettävä, että miten Urumqista siirrytään Kashgariin. Vaihtoehtoina olisivat tilausbussi, lentokone sekä yöjuna. Mutta se olisi sen ajan murhe.

Toinen hankalaksi tiedetty ja hankalaksi myös osoittautunut asia oli varusteiden rahditus. Jokaisella meistä oli liian paljon tavaraa vietäväksi matkatavarana, joten päätimme rahdittaa osan varusteista. Vaihtoehtoina on lentorahti sekä maa/merirahti. Jälkimäisen kuljetettavaksi kamat olisi pitänyt jättää kolme kuukautta ennen lähtöä, joten valitsimme kalliimman lentorahdin. Loppujen lopuksi rahtiyhtiöksi valittiin DHL, joka oli osoittautua kohtalokkaaksi virheeksi. DHL ei osannut auttaa meitä tavaroidemme kanssa, vaan ne jäivät Pekingin tulliin jumiin. Kun ne vihdoin sieltä pääsivät liikkeelle, niin meille sanottiin niiden liikkuvan junalla, mutta kuitenkin ne oli ensimmäiseksi nostettu bussiin. Tiedä sitten, mikä on totuus, mutta kamat liikkuivat maitse tuskastuttavan hitaasti. Kamat olivat edelleen matkalla, kun saavuimme itse Kiinaan. Urumqissa meitä vastassa oli Abdu, joka osoittautui erittäin arvokkaaksi tueksi ja kaiken lisäksi muutenkin mutkattomaksi ja mukavaksi kaveriksi. Toisaalta, Abdu ei olekaan kiinalainen vaan uiguuri. Urumqi sijaitsee Xinjiangin maakunnassa ja on sen pääkaupunki. Miljoonakaupunkin pilvenpiirtäjineen, jonka keskusta ei tunnu erityisen köyhältä. Tosiasiassa Xinjiang ei ole lähimainkaan yhtä vaurasta kuin Kiinan rannikkoseutu. Tiibetin tavoin Xinjiang on maakunta, jolla olisi itsenäisyyshaluja ja jossa asuu merkittävä vähemmistöryhmä, uiguurit. Kiinan tuskin antaa itsenäisyyttä koskaan, koska Xinjiangissa on luonnonvaroja. Itsenäisyyden sijaan Xinjiang on autonominen maakunta – mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan Kiinan kaltaisessa maassa. Näimme pienen viipaleen Urumqin kaupunkia sekä mennessä että tullessa. Kontrastit ovat todella suuret. Länsimaista vaurautta ja todellista köyhyyttä, kiinalaista ja uiguurikulttuuria, rehellisiä baareja ja alkoholittomia ravintoloita jne. Yllättävän paljon sitä saa lyhyessä ajassa irti, kun on hyvä opas.

Seuraavana aamuna oli edessä ensimmäinen reissuherätys. Kyseessä oli 28. heinäkuuta ja heräsimme Urumqin modernissa keskustassa sijaitsevasta noin 25 kerroksisesta viiden tähden hotellista. Aikamoista leirielämää. Hotelleissa on kaksoishinnoittelu. Hinta olisi ollut käsittääkseeni noin kolminkertainen länsimaalaisilta, mutta koska Abdu oli hoitanut meidän varauksen, niin pääsimme paikallisten hinnoilla. Hinta taisi olla noin 20 euroa henkilöä kohden. Hotelli oli hyvä ja siisti. Hotellin aamiaisen sijasta suunnistimme Abdun opastuksella aamiaiselle. Abdun näyttämät paikat olivat uiguurien muslimiravintoloita . Antimet eivät siis olleet sitä, mitä Suomessa saa kun menee kiinalaiseen ravintolaan. Xinjiangin ruokakulttuuri näkyi jonkin verran myös kiinalaisten pitämissä paikoissa, mutta uiguurien paikoissa se poikkesi täysin siitä, mitä länsimaissa saa kiinalaisissa ravintoloissa. Tässä vaiheessa matkaa kaikki olivat vielä ruoan suhteen avoimia ja kaikkea eteen kannettua syötiin ja juotiin, vaikka juoman valmistuksessa olisi käytetty kyyhkysen verta. Puolen päivän jälkeen meidän olikin sitten tarkoitus kammeta junaan, jolla taitettaisiin lähes vuorokauden matka Kashgariin. Rata Kashgariin on noin kymmenen vuotta vanha ja Kiinalaisilla on suuria suunnitelmia jatkaa sitä edelleen moneen suuntaan, mutta pääasiallisesti toki Pakistanin kautta rannikolle. Siis juuri sen vuoriston läpi, jonne mekin olemme menossa. Helppoa se ei tule olemaan, mutta pääseehän Tiibetiinkin nykyisin junalla. Junassa hyttimme olivat hyvät ja matka menikin rattoisasti musiikkia kuunnellessa, korttia pelatessa ja tietenkin paikallista olutta juodessa. Ainakin siihen saakka, kunnes junan kaikki oluet oli juotu. Kellään ei kuitenkaan ollut tylsää – vielä.

29. heinäkuuta heräsimme junassa. Matkaa Kashgariin ei ollut paljoakaan. Perillä nostimme matkatavararöykkiömme ulos ja odottelimme hetken, että ryysis poistuisi. Asemalta poistuttiin lippujen tarkastuksen kautta, joten pääteasemalla oli jonoa. Porttien ulkopuolella tapasimme Andreyn, joka oli saapunut paikalle pari päivää aikaisemmin, sekä herra Kongin, jonka palveluita Andrey oli käyttänyt jo vuosikausia. Herra Kong vastasi mielikuvaamme peruskiinalaisesta. Ei kovinkaan aikaansaava, eikä varsinkaan kovin oma-aloitteinen, mutta kaikki asiat tulivat kuitenkin hoidetuksi, lähinnä kai sen vuoksi, että Kongilla on aikaansaava vaimo. Ensimmäiseksi Kong kuljetti meidät hotelliimme tavaroiden jättämistä varten ja sen jälkeen suunnistimme myöhemmin varsin tutuksi tulevaan John's Cafe nimiseen baariin. Siellä ruoka oli hyvää ja listalla oli myös länsimaista ruokaa, mutta ennen kaikkea lista oli myös englanniksi saatavilla. Lisäksi sieltä sai kahvia, mikä ei ollut niin itsestään selvää kiinalaisella aamupalalla. Hintaa toki oli enemmän kuin kaupungin muissa paikoissa, mutta muistaakseeni suurinkin lasku taisi jäädä alle sadan euron ja siinä oli kuitenkin seitsemän hengen sapuskat sekä oluita, kahveja ja muita herkkuja.

Seuraavat päivät menivätkin Kashgarissa. Hotellin vieressä oli Internet-kahvila. Sieltä tuli postattua seuraava päiväkirjamerkintä.

”Nyt ollaan niin syrjässä, että paljon syrjemmäksi ei pääse. 23 tuntinen junamatka paattyi Kashgariin, josta juna kääntyy takaisin kohti Urumqia. Täällä on kuuma. Junamatkan aikana on koettu jo ensimmäiset vatsan kipristykset, vaikka varsinaista vatsatautia ei vielä olekaan saatu. Ruoka on hyvää, mutta siinä piilee vaara, koska paikallinen bakteerikanta on erilainen.

Kashgar tai Kashi on kiinalaisittain pieni kaupunki. Täällä on noin 300000 asukasta, mutta kiinalaisen kontaktimme mukaan lähikylissä asuu toinen mokoma. Urumqiin verrattuna Kashgar on siistimpi ja rauhallisempi. Liikenne ei ole kaoottista, koska autoja on vähemmän ja tiet ovat hyväkuntoisia ja leveitä. Hotellimme ei ole se, mikä alunperin piti olla, mutta silti varsin laadukas. Länsimaalaisia turisteja on jonkin verran, mutta suurin osa heistä on saapunut lentämällä.

Rahdin kohtaloa selvitellään edelleenkin, sen pitäisi olla Urumqissa tulossa, joten hyvällä tuurilla se on vain pari päivää meitä jäljessä. Samaan aikaan jatkamme kuitenkin suunnittelua ja valmistelua alkuperäisen suunnitelman mukaan. Porukkamme jakaantui kahtia. Osa lahti herra Kongin kanssa ostoksille, kun taas osa jai hotelliin nukkumaan. Reilu työnjako.”

Ensivaikutelma Kashgarista oli siis hyvä, mutta myös virheellinen. Ainakin Urumqiin verrattuna. Paluumatkalla nimittäin tuntui siltä, että kun likaisesta Kashgarista pääsi takaisin Urumqiin, niin samalla olisi siirtynyt ajassa vuosikymmeniä eteenpäin. Urumqi vaikuttikin modernilta ja siistiltä paikalta. Menomatkalla, kolmantena täytenä matkapäivänä, Kashgar vaikutti vielä ihan kivalta. Kaikki oli uutta ja koko porukka odotti innokkaasti vuorelle pääsemistä. Aamupäivät pyrittiin käyttämään tehokkaasti, sillä iltapäivisin sää oli erittäin kuuma. Pahimpina päivinä 35 astetta meni rikki. No, onneksi vuorella olisi vilpoisampaa.

Toinen päivä Kashgarissa oli ensimmäisen kaltainen. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Teemu teki valtavasti töitä rahdin kanssa. Puhelut ja sähköpostit lentelivät edestakaisin. Suurin osa niistä Abdulle, koska hän selkeästi osasi järjestellä asioita Urumqissa.

Kolmatta päivää ei sitten enää haluttu viettää Kashgarissa, vaikka rahtia ei vielä näkynytkään. Suunnistimme siis joukolla kohti Taklamakanin aavikkoa. Herra Kong järjesti meille matkan pesunkestävään turistirysään, jossa oli tarkoitus ratsastaa kameleilla. Perillä odottikin varsinainen turistipaikka, jota Teemu vertasi retkikunnan päiväkirjassa joulupukinmaahan. Yht’äkkiä kaikki ei ollutkaan enää hirveän halpaa. Kameleilla ratsastettiin lyhyt matka hiekkadyyneille kävelemään ja sitten sama matka takaisin. Vauhti ei päätä huimannut, sillä kameleja ohjastavat ukot kävelivät rauhalliseen tahtiin vierellämme. Lopuksi sitten baariin, jossa yritettiin tyrkyttää ties mitä. Olutta ja hedelmiä sentään ostettiinkin. Ja sitten takaisin Kashgariin. Matkaa joulupukinmaahan oli noin parin tunnin verran. Paluumatkalla bussikuski ohitti jotain prätkäkuskia ja osui samalla prätkän ohjaustangon päähän. Pelottavan näköinen tilanne, mutta motoristi vain hymyili leveästi ja väänsi lisää kaasua. Liikenne Kashgarin ympäristössä oli muutenkin mielenkiintoista seurattavaa, sillä tiellä liikkui vaikka minkänäköisiä pelejä, pääasiassa huonokuntoisia henkilöautoja sekä aasivankkureita. Aavikolta palattuamme päätimme hankkia lentoliput takaisin Urumqiin. Junamatka takaisin ei kuulostanut houkuttelevalta ja se kokemus oli jo koettu. Ongelmaksi muodostui se, että matkatoimistossa ei osattu kuin Kiinaa. Toisaalta, emme halunneet käyttää Kongia tähän hommaan, koska hän olisi kuitenkin vetänyt välistä. Lippujen ostoon tarvittiin kopiot kaikkien passeista, mikä ei ollut ongelma, koska kopioita oli otettu jo Suomessa riittävä määrä. Lisäksi tarvittiin hieman luovuutta kartan ja kalenterin kanssa sekä omatoimista IATA-päätteen käyttöä. Tämä olikin varsin mielenkiintoinen uusi tuttavuus, koska kyseisen päätteen nähneet tietävät, että se ei ole varsinaisesti käyttäjäystävällinen. No liput saatiin ja matka etenee lähes suunniteltuun tahtiin.

Alun perin meidän piti lähteä Kashgarista 1. elokuuta, eli olimme päivän myöhässä aikataulusta. 2. elokuuta alkoi siten, että Teemu lähti herra ja rouva Kongin kanssa lentokentälle hakemaan kamojamme. Matkalta tuli soitto käskien tsekkaamaan ulos. Eli laukut aulaan ja eväitä ostamaan. Hetken kuluttua Teemu tulikin paikalle varustetynnyreiden kanssa. Tynnyreiden lukot oli murrettu, mutta kaikki meidän tavarat olivat tallella. Elämä hymyili ja aurinko paistoi. Ja oli kuuma. Tavarat siirrettiin tynnyreistä laukkuihin ja laukut heitettiin minibussiin. Matka saattoi alkaa. Andrey ja Kong olivat käyneet meidän saapumista edeltävänä päivänä katsomassa mahdollisia trekkileirin paikkoja. Tarkoituksena oli siirtyä Kashgarista reilut 200 kilometriä etelään Karakoram Highwaytä pitkin. Leiripaikkamme olisi noin 3500 metrin korkeudessa, joten nyt olisi se hetki kun aloitetaan Diamox-lääkkeen käyttö. Lääkkeen avulla nopeutetaan sopeutumista korkeaan ilmanalaan ja pienennetään vastaavasti vuoristotaudin riskiä. Lääkkeen tuomaa hyötyä ei ole tarkoitus ulosmitata etenemällä liian nopeasti, mutta silti tarkoituksenamme oli nousta heti seuraavana päivänä ylemmäs. Matka Kashgarista trekkileiriin kesti tuntikausia. Liikuimme siis minibussilla, mutta meitä seurasi kuorma-auto, jossa oli kaikki Kongin järjestämät tarvikkeet, jotka koostuivat pääasiassa perusleirin varusteista. Näiden reilun 200 kilometrin aikana tie nousisi parhaimmillaan yli 4000 metrin ja matkan aikana pitäisi vielä hoitaa viranomaisasioitakin. Ilman erityislupaa tuolla alueella vuoristoon ei ole mitään asiaa. Luvan saanti lienee kuitenkin vain rahastusta varten, koska seudun merkittävimmät turistikohteet sijaitsevat nimenomaan tuolla alueella. Muztagh Ata, jota pidetään maailman helpoimpana yli 7000 metriä korkeana vuorena. Viereinen Koskulak tosin taitaa olla vielä helpompi ja noin 500 metriä matalampi. Karakul-järvi, joka oikeasti on vain pahainen rapakko, mutta tyynellä säällä siihen saa kauniin heijastuksen Muztagh Atasta. Perimmäisenä laaksossa on Tashgurkan, joka on jonkin sortin autonominen alue autonomisen Xinjiangin sisällä. Tashgurkan on pääasiassa tadzikkien asuttamaa. Meidänkin ensimmäinen vuoripäivämme päättyi Tashgurkanissa sijaitsevaan pieneen kylään. Pikkubussi oli perillä ajoissa, mutta kuorma-auto saapui paljon myöhemmin. Paikalle pystytettiin leiri, mutta kamoja ei purettu. Tarkoitus oli lähteä heti seuraavana päivänä ylemmäs aasikaravaanin kera. Alue, jolla olimme, on ollut aikaisemmin poliittisista syistä suljettua, joten sinne ei aikaisemmin päässyt erityisluvallakaan. Syy lienee suurvaltapoliittiinen ja sitä ei välttämättä meikäläiset oikein voi ymmärtää. Tämän vuoksi alueella on kiipeilty vasta vähän aikaa (reilut 15 vuotta) ja sinä aikana kiipeily on keskittynyt Muztagh Atalle. Sen lisäksi on kiivetty myös muita vuoria, esimerkiksi reiluun 7000 metriin kurkottava helppo Koskulak ja Muztagh Ataakin korkeampi ja erittäin vaikeakulkuinen Kongur. Muutamat porukat olivat myös tällä seudulla kiivenneet matalampia huippuja, mutta kiipeämättömiä kuustonnisia on useita ja niitä jäi sinne vielä seuraavillekin retkikunnille. Andreyn mukaan kiinalaiset eivät ole kovin kiinnostuneita tällaisesta pioneerityöstä, koska sen eteen joutuu tekemään enemmän töitä. Onhan se helpompi ottaa rahat pois Muztagh Ataa kiipeäviltä, koska siellä toiminta on lähes teollista. Perusleirissä on parhaillaan useita satoja kiipeilijöitä.

Aamu valkenee elokuun kolmantena. Miehet ylös, teltat alas ja paketit kasaan. Lähtö on edessä. Ongelmaksi muodostui se, että aaseja ei näkynyt eikä kuulunut. Hinnasta tai maksutavasta ei oltu päästy yhteisymmärrykseen ja aaseja puuttuivat sen vuoksi. Kun päivä kääntyi iltapäivään, tiesimme, että tänään ei lähdettäisi mihinkään. Oli siis aika tehdä pieni tutustumisretki ylöspäin. Kävimme tekemässä pienen kävelylenkin ylempänä ja palasimme sitten leiriin. Maasto näytti kohtuullisen helppokulkuiselta, kunhan vaan ensin tajusimme nousta jokiuomasta ylös. Arvelimme, että paikalliset kyllä tietäisivät parhaan tien, niin kuin tiesivätkin. Seuraavana aamuna alkaakin sitten tapahtumaan jo ajoissa. Aasikuski saapui autollaan paikalle viiden aikaan aamulla. Tunnin parin neuvottelun jälkeen paikalle alkoi saapumaan aasejakin. Paikalliset arvioivat, että aaseja tarvitaan 20 ja siitä määrästä meidän piti maksaa. Aaseja tuli paikalle vain 14, mutta tadzikit yrittivät laittaa kaiken kaman aasien selkään. Ei onnistunut. Osa tavaroistamme jäi alas, mikä hieman huolestutti meitä. Lähdimme harppomaan ylöspäin aasikaravaanin mukana. Matka tuntui raskaalta, koska emme olleet vielä sopeutuneet korkeuteen. Olimme olleet kaksi yötä 3500 metrin korkeudessa ja nyt siirtyisimme vähän vajaan kilometrin ylemmäksi. Seuraava yö olisi tärkeä myös senkin takia, että jos vuoristotautia ei tulisi, niin silloin todennäköisesti selviäisimme ilman tuota vaivaa. Hitaasti vaeltaessamme kokkimme, jonka nimesimme Joukoksi, tai tuttavallisemmin Jokkeriksi, sekä yhdysupseeri/tulkki Tony loikkivat meidän ohitse kevyen näköisesti. Ennen vuorelle lähtöä he olivat olleet Kashgarissa vain pari päivää ja sitä edeltävä kuukausi oli mennyt Muztagh Atan perusleirissä. Ilmankos askel oli kevyt. Perusleirin paikka pitäisi valita siten, että se on sopivalla paikalla kiipeilyjen suhteen. Tärkeintä kuitenkin olisi juokseva vesi. Lähestymismarssin loppuvaiheessa lähetimme tiedustelupartiot etsimään paikkaa ja löytyihän se. Otimme varusteet pois aasien selästä ja ryhdyimme sitten teltan pystytykseen. Matkaa oli tullut GPS-laitteen mukaan 12 kilometriä ja korkeuseroa aika tarkkaan 900 metrin verran. Aikaa tähän marssiin oli mennyt viisi ja puoli tuntia. Kun tavarat oli otettu pois aasien selästä, aasikaravaani lähti alas hakemaan puuttuvia tavaroitamme. Pari tadzikkia jäi ylös katselemaan meidän meininkejä. Iltasella aasit sitten toivat puuttuvat tavarat. Lähinnä ruokatarvikkeita ja muita Kongin järjestämiä kamoja. Kaikista oli verotettu vähän ja kokki oli aivan hiilenä. Aluksi luulimme, että hän on hiilenä siksi, että tavaraa oli varastettu, mutta tosiasiassa kyseessä oli maan tapa. Näkemysero johtui siitä, että kokki olisi halunnut itse antaa sen osuuden, mutta nyt se oli otettu omin päin. Tästä kuitenkin selvittiin ja Tadzikit suuntasivat alaspäin. Ystävällinen vilkutus taaksepäin ja sitten he katosivat alas. Tämän jälkeen menikin viikkoja, ennen kuin näimme muita ihmisiä. Nämä muutamat aaseja opastavat kylän miehet olivat siis tehneet sinä päivänä 48 kilometrin ja 1800 korkeuserometrin trekin. Kyllä me länsimaalaiset sitten olemme pehmeitä nykyisin.

Kaikki kiire loppui välittömästi. Oli elokuun neljäs ja paluulento Urumqiin lähti vasta 31. elokuuta. Aika siis oli. Siinä välissä ehtisi kiipeämään ja tutkimusmatkailemaan sydämensä kyllyydestä.

Viides elokuuta menikin perusleirissä kölliessä. Mitään ei tapahtunut. Tarkoitus oli, että ollaan nyt pari yötä paikallaan ja lähdetään sitten tekemään tutkimusmatkailua totuttautumismatkojen muodossa. Karttoja tutkittiin ja verrattiin maisemiin. Päätettiin jakautua kahteen porukkaan. Toinen porukka Koktak-jäätikölle ja toinen Kokosel-jäätikölle. Kokoselin perällä siinsi yksi retkikuntamme päätavoitteista, huippu 6355. Muita tavoitteita oli saada retkikunnan jokainen jäsen yli 6000 metrin korkeuteen ja saada yhteensä kolme uutta huippua kiivettyä. Tärkein tavoite kuitenkin oli saada kokemusta retkikuntakiipeilystä. Jos kiipeilyt eivät onnistuisi, niin sille ei voi mitään. Vuoret ovat tuntemattomia. Valokuvat ja kartat eivät riitä reittitasolle asti. Isolle reitille voi sattua helposti täysin mahdoton viiden metrin pätkä, joka sitten estää etenemisen muuten sopivalla reitillä. Iltasella pakkasimme kamojamme ja kömmimme nukkumaan. Seuraavana aamuna taivas oli revennyt ja maassa oli hieman valkoista. Mietimme lähtöä, mutta messitelttaan tulleen Andreyn tuhahdus sai kaikki muuttamaan mieltänsä. Seuraavana päivänä sää oli hieman epävakaa, joten pohdiskelimme taas lähtöä ylöspäin. Teemu ja Kalle olivat jo siinä määrin tympääntyneitä leirielämään, että he lähtivät joka tapauksessa. Muut jäimme leiriin odottelemaan. Paljon muuta tehtävää ei ollutkaan. Paitsi tietysti se, että Rane pääsi huoltamaan aggregaattiamme jo toisen kerran. Leirimme sai sähköt aggregaatin ja aurinkopaneelin avulla. Pelkillä aurinkopaneeleillakin olisi ehkä pärjätty, mutta koska välineitä oli saatavissa, niin miksi niitä ei käytettäisi. Ainoa ongelma oli vaan se, että Kongin varusteet eivät olleet aina viimeisenä päälle ehjiä. Purkamisen, putsaamisen ja sytytystulpan vaihdon jälkeen aggregaatti alkoi kuitenkin toimimaan.

Elokuun kahdeksantena mekin pääsimme liikkeelle. Lähdimme kohti Koktak-jäätikköä. Eteneminen tuntui todella raskaalta. Keväällä sattuneen onnettomuuden vuoksi kuntoiluni oli jäänyt vähemmälle kuin muilla reissulaisilla, joten olin letkan viimeisenä. Jälkikäteen analysoituna olin huonommassa kunnossa myös hitaamman akklimatisoitumiseni vuoksi. Minulla meni reilut pari viikkoa ennen kuin leposykkeeni palasi takaisin normaaliin. Vastaavasti Ranella oli ongelmia happisaturaation kanssa. Meidän ongelmamme olivat pieniä, eivätkä saaneet esille vakavampia piirteitä vuoristotaudista. Omaksi ongelmaksi muodostui se, että kun leposyke oli pahimmillaan 110 pinnassa, niin pienikin kävely nostaa sen 150 tuntumaan välittömästi. Kun siihen tahtiin yrittää sykkiä koko päivän niin jälkeenhän siinä jää ja väsyttää todella paljon. Tämän huomasin ensimmäisenä päivänä. Tavoitteenamme oli päästä Koktak-jäätiköllä etukäteen suunnittelemamme reitin juurelle ja ehkä kiivetä sitä. Perusleiripäivien aikana olimme kuitenkin käyneet jäätikköjen juurella tarkastamassa mahdollisia reittejä jäätikölle. Koktakin ongelma oli se, että tutkintaryhmän mielestä jäätikkö tuli ensin ylittää ja sitten nousta vastakkaista laitaa pitkin ylöspäin. Näin myös teimme. Jäätikön ylitys oli raskas. Jäätikkö oli siltä kohdalta melko leveä ja koko ajan nousua ja laskua. Ylittämisen jälkeen vuorossa oli labyrintti. Lauri ja Henri olivat menneet edeltä ja yrittivät selvittää reittiä, joka oli hankala. Umpikuja oli tullut tutuksi monesti. Me pääsimme loppujen lopuksi noin 5100 metrin korkeuteen. Pojat olivat reilun tunnin haikin korkeammalla. Vointi oli kuulemma sen verran freesi, että seuraavana päivänä voisi kiivetä jotain. Minulle oli täysin selvää, että seuraavana päivänä olisi suoraan paluu leiriin. Sovittiin aamuksi radiokontakti ja sen hetken tullen ylempää jäätiköltä kuului toteamus, että ei sielläkään ole voimia jäljellä ja palaisimme koko tiimillä leiriin. Sovittiin, että tavataan meidän telttapaikalla joskus pimeyden väistyttyä. Jotta reissu ei menisi aivan hukkaan, niin tarkoitus oli etsiä nopeampi reitti jäätiköltä pois. Se myös löytyi. Reitti säästäisi aikaa ainakin viisi tuntia ja olisi sen verran suoraviivainen, että suunnistamistakaan ei tarvitse. Ainoa ongelma olisi muutaman serakin roikkuminen reitin päällä, eli parissa kohtaa tarjolla olisi objektiivista vaaraa, jolle itse ei voi muuta kuin vain minimoida sille vaaralle alttiina oloajan. Paluu leiriin oli tuskien taival. Olin aivan puhki. Ei voinut muuta kuin toivoa, että kunto paranee reissun edetessä ja akklimatisoitumisen parantuessa.

Matkalta kommunikoitiin leiriin, että olemme tulossa ja ruokaa pitäisi saada. Kommunikaatiovälineinä meillä toimi VHF-radiot, joihin oli ihan virallliset luvat, koska niitä ei muuten saisi tuoda maahan eikä varsinkaan käyttää. Pekingin lentoasemalla emme edes huomanneet mitään tulliin viittaavaa, joten passin- ja viisumintarkastuksen jälkeen papereita ei tarvittu. Vuorilla taas ketään ei ollut lähimaillakaan, joten mitäpä sillä luvalla olisi tehnytkään. Ja toisaalta, mistäpä sitä edes varmaksi tiesi, että meillä oli oikeasti lupa. Saattoihan se olla niin, että Kong oli laittanut nekin rahat liiveihinsä ja suunnitellut hoitavansa mahdollisen tilanteen vaikka lahjomalla. Muutoin retkikunnan kommunikointi oli suunniteltu tehtävän satelliittipuhelimen välityksellä. Puhelin kuului joka paikassa ja sille oli käyttöä heti trekkileiristä lähtien. Olimme myös toiveikkaita sen suhteen, että GSM-puhelin saattaisi kuulua, koska Muztagh Atan reitillä se kuuluisi. Karttaa tutkiskeltuamme, totesimme että ei se todennäköisesti kuulu. Kun ajoimme kyseisen maston ohitse tietä pitkin, niin toiveikkuus heräsi. Loppujen lopuksi GSM kuului kyllä erittäin hyvin, kunhan vaan nousi perusleiristä muutaman metrin töyräälle, josta oli näköyhteys lähistön pikkukaupunkiin, joka sijaitsi noin 15-20 kilometrin päässä. Eli niin sitä vaan oltiin alueella, jossa oli vielä kiipeämättömiä huippuja. Ylipäätänsä kiipeilijöitä ei siellä päin juuri nähty. Ja silti kotiin saattoi soittaa GSM-puhelimella. Tekstiviestit tosin tuppasivat toisinaan tulemaan 15 kappaleena.

Ensimmäinen yöpyminen korkealla oli siis takana. Sillä välin kun me kävimme Koktak-jäätiköllä, Teemu ja Kalle olivat käyneet Kokoselilla. Andrey lähti myös Kokoselin suuntaan päivää myöhemmin ja jätti sinne omia tavaroitaan. Perusleiriin paluuta seuraavana päivänä mekin sitten pakkasimme reppuihin viiden päivän varusteet. Tarkoitus oli lähteä kokeilemaan reissun ns. päätavoitteen, eli 6355-vuoren huiputtamista. Sen vieressä olisi myös 6013, jota voitaisiin kokeilla jos 6355 ei onnistuisi tai siitä jäisi ylimääräistä energiaa. Reput tulivat erittäin täyteen ja tuntuivat todella painavilta. Näin jälkikäteen ajateltuna oman hieman muita hitaamman sopeutumisen vuoksi minun olisi kannattanut mennä Koktakin sijasta Kokoselin suuntaan ja viedä sinne ylimääräistä tavaraa. No, vahingosta viisastuu, ehkä sitten ensi kerralla. Elokuun kymmenentenä sitten starttasimme ensimmäiseen kunnon yritykseen. Helsingistä oltiin lähdetty tasan kaksi viikkoa aikaisemmin, joten suunnitellusta aikataulusta ei sittenkään oltu pahasti myöhässä, vaikka Kashgarissa ja trekkileirissä oli molemmissa kulunut ylimääräinen päivä ja perusleirissä oli pidetty pari päivää huonoa säätä. Ehkä hyvä vaan, niin tuli enemmän aikaa sopeutua. Toisaalta, jos kaikki olisi mennyt suoraan putkeen, olisi varmaankin tullut tehtyä toinenkin akklimatisoitumistrekki. Kävely sujui yhtä nihkeästi kuin ennenkin, tosin ei se nyt todella kevyeltä näyttänyt muillakaan. Maasto oli taas vaikeakulkuista ja päivän päätteeksi olimme päässeet noin 4900 metrin korkeuteen. Matkaa oli tehty reilusti alle kymmenen kilometrin verran. Yövyimme harjanteella, jossa ei ollut juoksevaa vettä, joten astiat täytyi käydä täyttämässä alempana. Sen jälkeen vaan unta kuulaan ja aamulla taas matka jatkuisi. Yöllä läheisten huippujen ympärillä pyöri ukkosmyrsky. Jytinä ja pauke kuulosti kovalta ja ääni kuului läheltä, mutta kuitenkin riittävän kaukaa, jotta olonsa tunsi turvalliseksi. Viereiset huiput kuitenkin keräsivät salamat ja ne olivat yli tuhat metriä meidän yläpuolella.

12. Elokuuta jatkettiin matkaa ylemmäksi jäätikölle ja saavutettiin noin 5500 metrin korkeus erittäin tuulisessa säässä. Teltat pystyyn ja lumen sulatus käyntiin. Lumen sulattaminen on yksi kiipeilyn tärkeimpiä rutiineja, koska vettä tarvitaan paljon niin juomiseen kuin myös ruoan valmistukseen. Ylhäällä vesi vaan sattuu olemaan kiinteässä muodossa, joten sitä on ensin sulatettava lumesta ja jäästä. Olimme ylhäällä hyvissä ajoin ja aikaa oli riittävästi. Askareiden ohessa suunnittelimme tulevaa. Telttakuntani, johon kuuluivat myös Teemu ja Kalle, oli tehnyt jo päätöksen, että jäämme leiriin lepäämään. Muut sen sijaan laittoivat kellot soimaan neljältä ja mekin heräisimme heidän lähtöönsä. Olikin vielä pimeää kun muut lähtivät kiipeämään kohti 6355-vuoren huippua. Me tarkkailimme etenemistä teltan oviaukosta ja valoisan tultua myös ulkoa. Matka etenee ensin jyrkkää lumijäärinnettä pitkin satulaan, josta matka huipulle jatkuisi helpompana lumiharjanteena. Vuoren varsinainen huippu ei näkynyt leiriimme, joten reitin vaikeus ei ollut täysin ennakoitavissa. Lauri ja Henri etenivät ensimmäisenä köysistönä hieman Ranen ja Vellun edessä. Saavutettuaan satulan he huomasivat, että meidän leirimme oli tuulensuojassa ja lumiharjanteella olisi erittäin tuulista. Kaikki varusteet täytyi ottaa käyttöön kylmyyttä vastaan. Valitettavasti Ranella ja Vellulla ei ollut yhtä paljon lämpimiä vaatteita mukana, vaan he joutuivat kääntymään samasta paikasta takaisin. Tämän jälkeen keskityimmekin seuraamaan Laurin ja Henrin etenemistä. Pitkän aikaa näimme heidät harjanteella ja saimme myös aika-ajoin radioviestejä. Sitten he katosivat näkyvistä ja radion kuuluvuuskin heikkeni merkittävästi. Yhdessä vaiheessa viestit lakkasivat kokonaan. Arvelimme, että pojat ovat katveessa ja jäimme odottamaan viestejä.

Odottavan aika on pitkä, mutta hetken kuluttua radiosta kuului rätisevä viesti, että huippu on saavutettu ja paluumatka on alkanut. Vielä hetki lisää ja pojat näkyisivät harjanteella pienen pieninä pisteinä. Perillä leirissä selvisi syy radiohiljaisuudellekin. Se ei johtunutkaan siitä, etteikö sinne olisi kuulunut, mutta kiivettävät paikat olivat luonteeltaan sellaisia, että radioinnin sijasta voimat piti keskittää kiipeilyyn. Ongelman muodosti vaarallinen lumilippa, joka sitten huipun tuntumassa pettikin Henrin alta, mutta onneksi poikien välille kiinnitetty köysi pysäytti putoamisen. Jälkikäteen analysoituna tuntuu omituiselta, että näin kävi. Laurin ja Henrin kokemustaso tuona päivänä riitti varmasti siihen, että lumilipat tiedettiin vaarallisiksi ja niiden analysointiinkin olisi pitänyt olla riittävästi kokemusta. Ihminen ei kuitenkaan toimi täysin rationaalisesti suuren rasituksen alaisena, eikä varsinkaan korkeassa ilmassa. Huippu oli noin 900 metriä leirimme yläpuolella. Huiputuspäivän sekä niitä kahden edeltävän päivän aikana pojat tekivät töitä noin 1900 korkeuserometrin verran päätyen 6355 metrin korkeuteen. Lisäksi viimeiset sadat metrit oli edetty upottavassa lumessa. Ei siis ihme, että ajatus ei ole ollut aivan kirkkaimmillaan. Onneksi tästä tilanteesta selvittiin säikähdyksellä.

Koska vuorikiipeilijällä on oikeus nimetä ensinousemansa vuori ja reitti, niin meillä olisi ainakin jotain mietittävää perusleirissä. Loppujen lopuksi vuoren nimeksi tuli Manse Peak. Reitti tottelee nimeä Karakul Gringos ja vaikeusasteeksi pojat määrittelivät D+ teknisellä alppigreidillä, johon ei ole otettu huomioon korkeuden tuomaa lisää. Reitin vaikeusasteen määrittää pääasiassa 65 asteinen lumijääkiipeily.

Nousunsa jälkeen Lauri ja Henri olivat aivan poikki ja vakuuttivat, että seuraavana päivänä he vain lepäisivät. Sillä välin me muut olimme suunnitelleet kiipeävämme viereiselle vuorelle, jolla oli korkeutta 6013 metriä. Reitti olisi suhteellisen suoraviivaista kiipeilyä rinteellä, joka ei näyttänyt erityisen jyrkältä. Ainoa ongelma olisi se, että noin 20 metrinen kallioinen panta jakoi rinteen kahteen eri lumikenttään. Kallion ylittäminen ei olisi välttämättä kovin helppoa. Jatkoimme spekulointia. Päiväunien ja lounaan jälkeen myös Lauri ja Henri liittyivät spekulointeihin ja reitti alkoi kiinnostamaan heitäkin. Illallisen jälkeen he olivat vakuuttuneita siitä, että lähtevät mukaan, kunhan vaan ei tarvitse tehdä polkua. Aamulla valoisan koitteessa lähdettiin reitille ja ensimmäiselle taukopaikalle edettiinkin Ranen ja Vellun köysistön vetäessä letkaa. Taukopaikalta eteenpäin siirryttiinkin jo sitten Henrin vetäessä joukkoa. Se siitä perän pitämisestä. Seinän alempi puolisko oli helppoa kiipeilyä kalliopannan juurelle. Kallioinen panta ei ollutkaan niin helppo kuin alhaalta oli näyttänyt, mutta Henri suoritti arviolta M5 tasoisen kruksin sujuvasti, jonka jälkeen Lauri meni perästä. Pojat kiinnittivät ylös köyden, jota me muut käytimme varmistamiseen kuitenkin kiiveten pääasiassa köydestä vetämättä. Kruksin yläpuolella puuskutin suunnattomasti. Tuntui, että keuhkot ratkeavat, mutta ei auttanut muuta kuin siirtyä eteenpäin ja tehdä tietä seuraaville. Jätimme kruksiin kiinteän köyden laskeutumista varten ja jatkoimme matkaa ylöspäin kahtena neljän hengen köysistönä. Tässä vaiheessa rinne jyrkkeni hetkeksi noin 60 asteiseksi, mutta se ei ollut jäinen, joten kiipeily oli raskaahkoa, mutta ei teknisesti vaikeata. Hetken kiivettyämme ensimmäinen neljän hengen köysistö saavutti huipun. Huippu sai nimekseen Mt God Tang. Kiivetty reitti puolestaan sai nimeksi Petite Mountain Sickness. Korkeutta reitillä on noin 450 metriä ja vaikeutta myös samainen D+. Tekniset vaikeudet koostuvat M5 mixed-kiipeilyosuudesta sekä muutamasta jyrkemmästä kohdasta kovalla jäällä. Vain pieni hetki ensimmäisen köysistön jälkeen myös toinen neljän hengen köysistö nousi huipulle, joten kaikki retkikunnan jäsenet, mukaan lukien Andrey, saavuttivat huipun, joten retkikunnan päätavoitteet oli saavutettu jo tässä vaiheessa. Nyt vain turvallisesti alas. Turvallisuudesta puheen ollen, vuoren korkein paikka näytti olevan juurikin samanlaisella lumilipalla kuin Mansellakin. Tästä syystä viimeiset pari metriä jätettiin kiipeämättä ja tyydyimme valloittamaan korkeimmalla näkyvät kiviset pisteet.

Kaikki pääsivät turvallisesti takaisin leiriin. Vuoren reunarailoon tuli tehtyä kuitenkin tuttavuutta. Allekirjoittanut kävi railossa kainaloita myöten ja Laurikin taisi humpsahtaa lumikannesta läpi jonkin verran. Leiriin saapuminen viivästyi hieman, koska vuorelle tuli hetkeksi täydellinen whiteout. Pysähdyimme hetkeksi odottelemaan sään selkenemistä. Välillä teltat pilkahtivat valkoisen keskellä, jonka jälkeen taas etenimme hetken. Whiteout meni kuitenkin ohi varsin nopeasti ja pääsimme leiriin sulattamaan vettä ja syömään.

15. elokuuta palasimme perusleiriin. Marssi yläleiristä meni nopeammin kuin mitä odotin. Matka tuntui raskaalta, mutta tällä kertaa näytti, että Ranella oli vieläkin raskaampaa. Minä olin levännyt ylhäällä yhden päivän, jonka aikana Rane oli yrittänyt kiivetä vuorelle. Lisäksi hänen happisaturaatio oli edellisenä iltana reilusti alemmalla kuin muilla meidän porukassa. Koska muita oireita ei ollut, niin emme olleet lähteneet välittömästi alaspäin. Alhainen happisaturaatio ja korkea rasitus kuitenkin tekevät tehtävänsä ja etenimme Ranen kanssa peränpitäjinä. Muutama kilometri ennen leiriä kysyin Ranelta, että kiinnostaisiko pitää ylimääräinen tauko. Eipä tarvinnut miestä paljon maanitella. Annoimme muiden mennä menojaan ja saavuimme leiriin ehkä noin tunnin myöhemmin. Leirissä Tony vastaanotti meidät kokiksen ja herkkujen kera. Olo oli helpottunut ja raukea. Tankkauksen jälkeen oli aika vetäytyä ansaituille päiväunille. Ilta menikin toipuessa ja syödessä.

Seuraava päivä oli normaalia perusleirielämää. Pestiin pyykkejä, huollettiin kamoja, syötiin, juotiin, pelattiin korttia, luettiin kirjoja, kuunneltiin musiikkia ja juteltiin niitä näitä, varsinkin Tonyn kanssa.

Retkikuntaan kuului varsinaisten jäsenten lisäksi Andrey, Tony ja Jokkeri. Andrey on Pietarilainen vuoristo-opas ja tuttu useille Suomalaisille. Perusleirin varsinainen työvoima olivat Tony ja Jokkeri. Jokkeri oli kokki ja hänen vastuulla oli myös muut talousasiat. Pestin Jokkeri oli saanut veljeltään, Kongilta. Nimensä Jokkeri sai siitä, että hänen oikea nimi kuulosti etäisesti Joukolta. Tony puolestaan oli nuori kaveri, joka oli matkustanut kaukaa tienaamaan opiskelurahoja. Tony toimi yhdysupseerina ja tulkkina retkikunnallemme. Tony puhui sujuvaa englantia ilman tyypillistä kiinalaista korostusta. Hänen tarkoituksenaan oli päästä Shanghain yliopistoon ja kokeet olivat edessä heti retkikunnan jälkeen. Koe koostui kai pääasiassa ranskankielen kokeesta, joten Tony käytti aikaa ranskan opiskeluun muun puuhastelun ohessa. Jälkikäteen kuulimme, että Tony oli myös päässyt yliopistoon. Olimme kuulleet tarinoita yrmeistä kiinalaisista yhdysupseereista, jotka lähinnä murjottavat omassa teltassaan. Onneksi Tony oli aivan toista maata. Mukava, seurallinen ja ahkera. Retkikunnan jälkeen Tony pyöri pari päivää Kashgarissa kanssamme. Tästä olikin merkittävästi apua, koska Länsi-Kiinassa englannilla ei tee juuri mitään. Tony oli myös välttämätön henkilö Jokkerin kanssa kommunikointiin, sillä kokkimme ei osannut englantia sanaakaan. Kongin tapaamisen jälkeen pelkäsimme, että ehkä hänen veljensä on samaa maata. Eli ei varsinaisesti ahkera tai oma-aloitteinen. Onneksi pelkomme olivat turhia, sillä Jokkeri loihti päivästä toiseen herkullista ruokaa leiriolosuhteissa. Lista oli jopa yllättävän monipuolinen ottaen huomioon pitkän oleskelumme ylhäällä. Silti jotain suosikkeja, kuten ”perunamäsäytys” ja ”tomaatti-kananmuna-mäsäytys”, ehti muodostumaan. On muuten erikoista, että länsimaissa kiinalaisissa ravintoloissa ei juurikaan tarjoilla perunoita tai tomaatteja. Syksyllä luin Hesarista artikkelin, jossa väitettiin että Kiinalaiset eivät ylipäätänsä syö tomaatteja, vaikka niitä viljelevätkin.

Lähimpänä leiriämme kohosi Matterhornin näköinen huippu. Se kurotti 6046 metrin korkeuteen. Ainakin kartan mukaan. Olimme havainnet jo aikaisemmin, että karttamme ei ollut varsinaisesti kovin tarkka. Kiipeämämme Manse ja God Tang olivat osa samaa vuoriharjannetta, joka koostui useista huipuista, joista kiipeämämme olivat ainoat yli 6000 metriä korkeat. Kartan mukaan vuoria olisi pitänyt pystyä lähestymään molemmista suunnista. Meidän reittimme olivat suurin piirtein sitä, mitä kartta lupasi, mutta vuoren toisella puolella oli aivan pystysuora seinä. Kartassa silläkin puolella olisi pitänyt olla kiivettävää, mutta Mansea kiivetessään Lauri ja Henri olivat päässeet näkemään tämän puolen vuoresta. Arvioiden mukaan tarjolla olisi erittäin vaikeaa kiipeilyä. Samanlaista saattaisi olla muuallakin tarjolla. Tiirasimme siis vuoria erityisen tarkkaan ja karttaan suhtauduttiin varauksella. ”Matterhorn” näytti kuitenkin selkeältä. Jopa niin selkeältä, että Henri ja Lauri totesivat, että he haluavat kokeilla huiputusta suoraan perusleiristä. Tämä tarkoittaisi noin 1600 korkeuserometrin päivää. Minä, Rane ja Vellu päätimme ottaa erilaisen lähestymistavan. Vuoren vieressä oli noin 5000 metrissä pieni nimetön jäätikkö. Ajattelimme, että jos menisimme edellisenä päivänä sinne yöksi, niin seuraava päivä olisi helpompi. Vuorelle johtaa yksi ilmiselvä banaanin muotoinen harjanne, joka olisi enintään PD-tasoista nousua. Tämän jälkeen edessä olisi esihuippu, jonka jälkeen mahdollisesti vaikeampi harjanne tai lumikiipeilyä. Samalle harjanteelle pääsisi helposti riippumatta siitä, että lähteekö perusleiristä vaiko jäätiköltä. Lähdimme lounaan jälkeen jäätikölle leppoisaan tahtiin ja yritimme etsiä leiripaikan mahdollisimman läheltä harjannetta. Ongelma oli se, että jäätikkö oli täynnä kiviä. Kunnollista leiripaikkaa ei löytynyt ja päädyimme nukkumaan kivikossa. Sen pienen hetken mikä ylipäätänsä nukuttiin. Yöllä lähdimme tarpomaan kohti harjannetta. Harjanteelle johtava rinne oli paljon jyrkempi kuin kuvittelin, mutta askeltaminen oli helppoa, koska rinteessä oli ohut kerros kovaa lunta, johon saattoi potkia askelmia. Kun nousimme harjanteelle, näimme alempana Henrin ja Laurin otsalamppujen valot. Kuvittelimme, että he saavuttavat meidät hetkessä, mutta ehdimme nousta melko korkealle ennen kuin pojat saavuttivat meidät. Tässä vaiheessa pidimme tauon. Oli erittäin kylmä ja olin todella väsynyt lähes nukkumattoman yön vuoksi. Totesin, että niillä voimilla en todennäköisesti jaksa huipulle asti ja on hulluutta jatkaa vain tuhlatakseen voimia. Oli vielä pimeä ja totesin, etten halua lähteä pimeässä yksin alas, mutta valoisan tuloon oli vielä hetken aikaa. Vaihtoehdot oli, että odottaisin valoisaa tai joku lähtisi mukaani. Hetken mietittyään Rane totesi, että hän voi lähteä alas kanssani. Päätös oli selkeästi vaikea, luulen että Ranella oli myös epäilyjä omasta jaksamisestaan, mutta ne eivät olleet yhtä selkeät kuin minulla. Ehkä jaksaisi koko matkan, ehkä ei. Kokeilematta sitä ei tiedä. Vellu jatkoi matkaa poikien kanssa. Päästyämme takaisin jäätiköllä olevaan leiriin kuulimme poikien radioivan leiriin Tonylle ”It is totally impossible, we are coming back”. Siinä vaiheessa en tiennyt, että pitäisikö olla helpottunut vai pahoillaan poikien puolesta. Valoisan tultua nimittäin voimani tuntuivat parantuneen ja silloin olisi ehkä kuitenkin jaksanut ylöspäinkin. Toisaalta, mahdoton este oli tullut vastaan nopeasti. Radioimme pojille, että me otamme pienet tirsat leirissä ja ilmoittakaa, kun Vellu alkaa olemaan lähellä niin puramme leirin valmiiksi ja palaamme perusleiriin. Näin myös teimme. Alhaalla kuulimme sitten selityksen sille, mitä tarkoittaa mahdoton. Esihuipun takana oli ollut korkea vaikea seinä. Sellainen joka vaatisi Laurin mukaan täyden setin kiipeilykamoja ja leirintäkamat seinämän juurelle. Tällaisia varusteita meillä ei ollut edes mukana, joten reitti olisi mahdoton. Perusleiristä tätä ei voinut nähdä, sillä kyseinen seinä jäi suoraan esihuipun taakse. Tämä jyrkänne kyllä näkyi Koktak-jäätikön suunnasta, kun osasi oikein katsoa. Kokoselin suunnasta se ei näkynyt ollenkaan, vaan sieltä vuori antoi itsestään vielä helpomman kuvan kuin perusleiristä. Olimme kuvanneet vuorta pieneltä nimettömältä jäätiköltä, joka siis toimi leiripaikkanamme. Lisäksi jäätikön puoleinen seinä näkyi perusleiriin. Kuvien ja silmämääräisten havaintojen perusteella Lauri arvioi, että pikkujäätikön puoleinen vuoren luoteisseinä voisi olla kiivettävissä. Toisaalta, seinän korkeus ennen harjanteelle nousemista oli noin 700 metriä, joten siellä saattaa piillä pienen pienen mahdottoman kruksin mahdollisuus. Se tosin selviäisi vain kokeilemalla. Tämä pieni epätietoisuus on ensinousujen suola. Mikäli vastaava seinä olisi Chamonixissa, siitä olisi olemassa topo, johon olisi piirretty toista kymmentä reittiä ja listattu kaikki mahdollinen tarvittavia varmistusvälineitä myöten. Nyt ei kuitenkaan oltu Chamonixissa ja ainoa mihin saattoi luottaa, oli omat silmät ja oma kokemus. Sen verran paljon vaikeammasta reitistä oli kyse, että tällä kertaa pojatkin päättivät, että olisi syytä mennä sinne pienelle jäätikölle yöksi. Seinä alkaisi jäätikön perältä, joten he saattaisivat mennä kauemmaksi. Ehkä siellä olisi parempia paikkoja teltallekin. Pettymykseksi osoittautuneen esihuipulle päättyvän reitin nimeksi tuli Illusions ja sen vaikeusaste on PD. Korkeutta reitillä on 1200 metriä perusleiristä laskettuna.

Laurilla ja Henrillä oli siis selvät suunnitelmat. Mikäli kiipeily onnistuisi, niin heillä olisi pienen jäätikön toisella puolella toinen projekti. Sokeritopan muotoinen kaunis kukkula, joka kohosi noin 6130 metrin korkeuteen. Me puolestaan Ranen ja Vellun kanssa tähysimme Koktakin toisella puolella olevaa 6045 metriä korkeaa vuorta. Meidän ”Matterhorn” yritystemme aikana Teemu ja Kalle olivat käyneet samalla suunnalla tutkimassa ja varoittelivat meitä siitä, että ei sieltä löydy sopivaa linjaa. Andreyn tieltä ottamista valokuvista kuitenkin näkyi selvästi, että vuorella oli selkeästi harjanne, joka osoitti kohti leiriämme. Tällä harjanteella oli pieni satula, joka näytti täydelliseltä telttapaikalta ja ennen kaikkea, tähän satulaan näytti menevän helppo kuru, jota pitkin voitaisiin kiivetä. Satula oli noin 5500 metrin korkeudessa. Teemu ja Kalle eivät halunneet enää lähteä samaan suuntaan, vaan heidän suunnitelma oli kävellä Kokosel-jäätikön ohi ja nähdä pari seuraavaa jäätikköä. Pieni vuoristovaellus kiipeilyn sijaan siis. Suunnitelmat olivat valmiina, mutta seuraavana aamuna sää oli taas huono. Tiesimme, että aikaa olisi enää yhteen kunnon yritykseen, mutta sille yhdelle yritykselle olisi sitten pari kolme ylimääräistä päivää käytettävänä. Jäimme siis hyvillä mielin leiriin lepäämään. Reput kuitenkin pakattiin valmiiksi. Mukaan viiden päivän sapuskat ja muut varusteet.

21. elokuuta kaikki ryhmät starttasivat. Meidän ensimmäinen etappimme olisi päästä vuoren juurelle. Matkaa olisi melko paljon ja aikaisempien ajanottojen perusteella aikaa menisi kahdeksan tuntia. Pidimme matkalla kunnon lounastauon ja siitä huolimatta olimme perillä reilun kuuden tunnin kävelyn jälkeen. Vaikka edelleenkin kävelimme mielestämme hitaasti, niin parantunut akklimatisaatio oli huomaamatta nostanut vauhtia merkittävästi. Teemu ja Kalle olivat jättäneet merkkilipun leiripaikalle, jossa oli juoksevaa vettä. Huomasimme lipun helposti, kun lähestyimme paikkaa. Seuraavana päivänä olisi tarkoitus ponnistaa satulaan ja sitten huipulle. Aamulla lähdimme etenemään sorarinnettä ylöspäin. Kolme askelta ylöspäin ja samalla kaksi alas soran valumisen vuoksi. 200 korkeuserometrin nousuun meni tuhottomasti aikaa ja energiaa. Jatkoimme kuitenkin sitkeästi kohti leiripaikkaa. Ylempänä oli muutamia kuruja ja suuri roikkuva jäätikkö. Jäätikön alla meni lumi- ja jäävana alaspäin. Päätimme, että sen yli pitäisi päästä nopeasti. Turvallisuuden vuoksi. Lähdimme ylittämään vanaa. Silloin ylempää alkoi kuulumaan viheltävä ääni. Kiviä. Niitä tuli paljon. Ja ne lähestyivät lujaa. Tajusin, että minulla ei ollut mitään mahdollisuutta ehtiä alta pois, vaan mahdolliset kivet tulisi väistää. Mutta miten väistää kiviä, jotka etenevät todella lujaa vauhtia? Ei mitenkään. Yksi kivi tuli suoraan kohti, yritin väistää sitä hyppäämällä sivuun. Ilmassa ollessani kivi osuikin jalkaani. Muutamat sekunnit ennen kivien osumista minua pelotti todella paljon. Mitä jos vaikkapa jalka murtuu? Kun kivi osui jalkaan, pelko nousi toiseen potenssiin. Väistöhypyn jälkeen kuitenkin laskeuduin jaloilleni ja kivivyöry oli mennyt ohitseni. Samassa tajusin, että minulle ei käynyt mitenkään. Pelko siirtyi välittömästi kiipeilytovereihini, joka hellitti sillä, että sanoin olevani ok ja kömmin turvan puolelle. Siinä sitten mietimme, että mitä tehdä. Selvää oli se, että kivivyöry tuli jostain kurusta, jota meidän pitäisi lähestyä vielä sata korkeuserometriä. Aamupäivä oli ollut sumuinen, joten emme nähneet mistä vyöry tuli emmekä nähneet reittiäkään kunnolla. Päätimme keskeyttää yrityksen ja palasimme takaisin varmasti turvalliseen paikkaan. Pystytimme teltan ja sitten ryhdyin tutkimaan vahinkoja. Housut olivat revenneet, joten ne piti ainakin paikata. Jalkaan oli tullut ruhjeita ja pieni patti. Kipu ei ollut suuri, mutta sitä kuitenkin oli. Puhdistin haavan ja teippasin jalan. Tämän jälkeen mietimme, että mitä tekisimme. Totesimme, että tämä olisi viimeinen mahdollisuus, joten valitsimme toisen reitin. Oli hieman epäselvää, että miten jalka toimisi seuraavana päivänä. Uuden reitin korkeuseroksi tulisi ainakin 900 metriä. Etukäteen arvioituna reitti näytti kiivettävältä. Kunhan se vaan ei olisi muniin saakka upottavaa eikä kovaa jäätä koko matkalta, niin ehkä se olisi noustavissa. Perustimme leirin turvalliseen paikkaan mahdollisimman lähelle reitin juurta. Reitti oli suoraviivainen kuru, jossa oli pieni saareke keskellä. Ensin noin 200 korkeuserometriä kivikossa tarpomista, sitten ehkä 300 metriä kurussa kiipeilemistä, jonka jälkeen vielä 400 korkeuserometriä ylätasangolla vaeltamista. Ongelma oli se, että leiripaikassamme ei ollut vettä, vaan se piti sulattaa ennen leiriin menoa. Tämä tarkoitti myös sitä, että reitillä ollessa pitäisi sulattaa lisää vettä. Päivän aikana puuhastellessa kuulimme uutisia viereiseltä vuorelta. Kuulimme kaiken, mitä perusleiristä kommunikoitiin Henrille ja Laurille, mutta emme kuulleet poikien viestejä. Saimme kuitenkin tietää, että huipulle oli päästy. Työnimi Matterhorn vaihtui Ye Zi Peak nimeen. Reitiksi tuli The Man Who Dances Like a Tibetan, 900m, 65º / M5, TD-. Tämä valoi meihinkin uskoa ja hyvä mieli valtasi leirimme.

Alpeilla kiivetessä kivivyöryt ovat jotenkin helpommin hahmotettavissa. Vyöryt vähenevät tai lakkaavat kokonaan yön aikana ja voimistuvat sitten auringon sulattaessa jäätyneitä kivikasoja. Kiinassa kaikki tuntui olevan toisin. Kivivyöryt vain voimistuivat yön edetessä aamua kohden, mutta niitä saattoi tulla mihin kellon aikaan tahansa. Tämän vuoksi päätimme herätä vasta viideltä. Kuuden aikaan aloitimme kiipeilyn ja valoisa saapui vasta myöhemmin. Tämä johtui siitä, että kellomme olivat Pekingin ajassa, eli siis kaksi tuntia paikallista aikaa edellä. Tämä sen vuoksi, että kaikki viralliset aikataulut, kuten junat ja lentokoneet, lentävät Pekingin ajassa. Tämän vuoksi jo matkan alkuvaiheessa sovimme, että kellomme ovat Pekingin ajassa. Kivikossa möyriminen tuntui raskaalta ja odotimme lumelle pääsyä. Alkumatkasta paljastui, että kuru olisi kohtuullisen kovassa kunnossa ja jyrkkyys olisi sopiva running-belay-moodissa etenemiselle. Koska sinäkin päivänä pojat tuntuivat olevan paremmassa kunnossa, päätimme, että minä lähtisin vetämään köysistöä. Siinä vaiheessa kun minun tarvitsisi pitää tauko, käännettäisiin köysistö ja saisin pidemmän tauon. Kurun puolivälissä pidimme lyhyen tauon. Siitä alkaisi reitin vaikein kohta. Noin sadan metrin pätkä kovaa jäätä, jonka päällä ihan vähän lunta. Jatkoin kärjessä ja sovimme, että kun pääsen selkeästi helpompaan kohtaan, niin teen ständin ja varmistan pojat ylös. Eipä sillä, tämä vaikea kohta ei ollut erityisen vaikea. Noin 50 astetta. Hyvällä lumella se olisi mitä mainioin laskureitti. Mutta nyt se oli kovaa jäätä, jonka päällä oli muutama sentti vanhaa lunta ja alas asti ei olisi huvittanut liukua. Todennäköisesti alas asti ei olisi edes päässyt, vaan sitä ennen olisi tullut törmäys seinän kanssa. Laitoin tuohon nousuun pari ruuvia ja se menikin mallikkaasti. Kiipesin ensimmäisen soveliaan varmistuspaikan ohi seuraavalle saakka. Ensimmäinen paikka näytti nimittäin hyvältä taukopaikalta Ranea ja Vellua ajatellen. Pian he tulivatkin taukopaikalle ja minä jatkoin edelleen eteenpäin. Tässä rinne loiveni hieman, mutta vastaavasti muuttui raskaammaksi upottavan lumen vuoksi. Kiipesimme hetken soveliaaseen taukopaikkaan, jossa sitten pidimmekin pidemmän tauon. Tauolla sulateltiin vettä. Olisi pitänyt myös syödä, mutta kun ei kyennyt.

Ylhäällä ruokahalu putoaa minimiin. Ruoka ei vain tunnu uppoavan. Perusleirin korkeuteen totuimme jo niin hyvin, että siellä saattoi syödä miten paljon vaan. Myös ylempänä taukopäivän aikana pystyi syömään paljon. Mutta nyt kyyhötimme noin 5600 metrin korkeudessa lumihyllyllä suuren kallion alla. Ei maistunut, vaikka maisemat olivat kohdallaan. Päätimme jatkaa etenemistä edelleen siten, että jatkaisin keulassa. Seuraavat sata metriä olivat sitten raskaimmat mitä reitillä oli. Lunta oli muniin saakka. Lähes jokainen askel upotti pohjaan saakka. Tämä piina päätyisi harjanteelle, jonka jälkeen loppu olisi toivottavasti kevyttä kävelyä. Kun syvä lumi loppui, tilalle tuli taas paljas, mutta loiva jää. Kiipesin lähimmille kiville ja varmistin pojat siihen. Tässä vaiheessa päätin, että nyt on aika kääntää köysistö. Tästä lähtien Vellu toimisi polun avaajana ja minä voisin kävellä perässä valmista polkua pitkin. Kommunikoimme tilanteen perusleiriin ja sanoimme, että menemme huipulle saakka. Leiristä vastattiin, että he olivat seuranneet meitä koko aamupäivän ajan kaukoputkella ja tiesivät tilanteemme. Pari tuntia tarvottuamme huippu tuntui lähenevän, mutta olevan vielä niin kaukana. Tulin köysistön perässä hitaasti mutta varmasti. Jälkikäteen Rane tunnusti, että häntä väsytti niin paljon, että jos olisin ehdottanut kääntymistä, hän olisi kannattanut kääntymistä. Mutta sinä päivänä tunsin itseni riittävän vahvaksi, eikä kääntyminen edes käynyt mielessäni. Olin edelleen hidas muihin verrattuna, mutta diesel-kone toimi varmasti. Noin sata metriä huipun alapuolella oli viimeiset kivikot. Ehdotin siinä vaiheessa reppujen jättämistä. Mukaan vain kamerat, suklaapatukoita ja juotavaa. Vaikka reppu ei sinä päivänä ollutkaan painava, niin kaikki tunsimme helpotuksen olkapäiltä puuttuvan painolastin vuoksi. Viimeiset sata metriä etenimmekin nopeammin kuin sitä edeltävän satasen. Lopulta Vellu nousi viimeisen tuulen tuivertaman kynnyksen ja saavutti huipun. Hetken kuluttua Rane oli samassa pisteessä ja joukon viimeisenä minäkin kapusin huipulle. Olimme saavuttaneet huipun, jolle annettiin nimeksi Lazio Tagh. Lazio ei viittaa tässä tapauksessa jalkapalloseuraan Roomasta. Nopeat kuvat, pieni hengähdys ja sitten olikin aloitettava paluumatka. Vuorikiipeilyssä huipun saavuttaminen kun on vasta puolimatka. Kurun laskeutuminen arvelutti hieman, koska laskeutumisankkureita ei ollut mahdollista tehdä. Kivilaatu ei ollut siihen soveltuvaa. Toisaalta, jääankkureiden tekeminen olisi hidasta ja meillä oli pitkä matka. Kaikki menikin mainiosti hieman jyrkemmän kohdan päälle, tehtiin jääruuveista laskeutumisankkuri. Laskin pojat koko köyden mitan alaspäin. Laskeutumisen aikana he laittoivat pari jääruuvia matkan varrelle. Kun köysi oli suorana, jatkoimme matkaa alaspäin kiipeillen. Sadan metrin alaspäin kiipeily sinä päivänä tuntui helpossakin maastossa raskaalta ja olin aivan puhki kun pääsin alas taukopaikalle. Tämän jälkeen loppumatka olisi helppoa, mutta loppu kivikko vähän arvelutti. Kurun alapäässä matka kuitenkin jatkui näppärästi sorakaistaletta pitkin kuin juosten. Siihen, mihin aamulla meni pari tuntia, suoritettiin nyt noin varttitunnissa. Teltalle päästyämme pistimme leirin välittömästi pakettiin ja päätimme laskeutua vielä pari sataa metriä edelliselle leiripaikallemme, koska siellä oli vettä. Koko päivän aikana olin saanut syödyksi yhden suklaapatukan ja tässä vaiheessa olo oli jo melko heikko. Odotin leiriin pääsyä ja ruokaa. Sitä olisi pakko lapioida sisään niin paljon kuin vain menee. Varmuuden vuoksi juuri ennen leiripaikkaamme Rane päätti tyhjentää ne vähäisetkin sisällään olevat eväät vuoren rinteeseen. Onneksi leiripaikka oli jo lähellä, niin Ranen ei tarvinnut yrittää mitään Valentin Konosmaista urotekoa. Leiri pystyyn ja ruokaa tekemään. Kello oli kai jotain seitsemän luokkaa, joten olimme olleet liikkeellä noin 13 tuntia. Nyt ei tarvinnut liikkua kuin sen verran, että lähimmälle harjanteelle pitäisi vielä kerran nousta. Leiripaikkaan ei nimittäin kuulunut puhelin ja olimme sopineet radioyhteyden yhdeksäksi. Sen jälkeen nukkumista aamuun saakka ja valoisan jälkeen liikkeelle. Matka perusleiriin meni helposti. Vaikka matka olikin alamäkeä, niin odotin sen olevan paljon vaikeampi. Olihan edellinen päivä ollut raskas ja energiavaje oli todella suuri, sillä meistä ainoastaan Vellu oli kyennyt syömään illalla kunnolla. Kunnolla tarkoittaa tässä kokonaista Reiteria, joten kyllä Vellukin oli tukevasti miinuskaloreilla. Matkalla juttelimme välillä radiolla leiriin ja kuulimme, että Henri ja Lauri olivat myös palaamassa leiriin ja olisivat siellä ennen meitä. Sokeritopan muotoinen vuori oli osoittautunut vaaralliseksi kivivyöryjen suhteen. Lisäksi he olivat kuulleet omasta tuttavuudestani vyöryvien kivien kanssa, joten päätös oli ollut helppo. Riski olisi liian suuri. Koktak-jäätikön ylitettyämme aloimme tähyilemään eteenpäin. Perusleiri saattaisi tulla näkyviin minkä tahansa kukkulan takaa. Kävelimme tarkoituksella korkeuskäyrää pitkin, koska halusimme välttää leirin alapuolelle joutumisen lisäksi myös leirin lähellä olevan suuren painanteen, johon olimme aikaisemmin jo tehneet tuttavuutta. Niillä voimilla ei halunnut kiivetä yhtään ylimääräistä metriä. Leirissä onnittelujoukko ottikin meidät vastaan herkkujen kera ja mekin pääsimme onnittelemaan Henriä ja Lauria noususta. Myös Teemun ja Kallen trekki oli ollut onnistunut, joten leirissä oli seitsemän tyytyväistä miestä.

Kiipeilyt oli siis kiivetty ja siten oli juhlan aika. Oli 24. elokuuta ja kotiinpaluuseen oli vielä aikaa. Vuorelle tultiin siis aasikaravaanissa, joten ei liene ihme, että mukaan oli sattunut hieman olutta, viiniä ja terävääkin. Viinin suhteen ongelma oli se, että kyseinen viini oli Kongin valitsemaa. Rypäleenä oli ilmeisesti käytetty punajuurta (Beta Vulgaris). Tai ainakin maku vastasi sitä. Juhlapaikkana toimi perusleirin uima-allasosasto. Uima-altaana toimi läheltä virtaavaan puroon rakennettu pato. Kyseisen altaan vesi oli melko raikasta, sillä pahimpina öinä altaamme jäätyi, mutta kyllä siinä saatiin juhlat pidettyä. Auringon laskiessa vetäydyimme takaisin messitelttaan, jossa oltiin vietetty jo lukemattomia tunteja juoden kiinalaista teetä. Bileet olivat niin railakkaat kuin vain jäljelle jääneillä antimilla saattoi pitää. Myös seuraavana päivänä oli luvassa yhtä juhlaa, nimittäin kunnollinen peseytyminen lämmintä vettä käyttäen. Kaasua oli riittävästi, joten sitä saattoi käyttää huoletta pesuveden lämmittämiseenkin. Päivä meni laukkuja pakkaillessa. Kokki ja Tony yrittivät järjestää aasikaravaania jo seuraavaksi päiväksi, jotta pääsisimme ajoissa Kashgariin, eikä meillä ollut mitään sitä vastaan. Mitä aikaisemmin pois, sitä parempi, koska kiipeämään ei enää ehtisi.

Seuraava päivä menikin sitten aaseja odotellessa. Kuten helposti saattaa arvata, niin eipä niitä aaseja näkynyt. Aasimiehillä on puolessa matkassa maja, johon he olivat tulleet edellisenä päivänä vastaan, jotta pääsisimme liikkeelle mahdollisimman aikaisin. Mutta sen pidemmälle he eivät sitten tulleetkaan. Kyseessä oli raha sekä se, että mitä tavaroita jättäisimme heille ylimääräistä. Ylöspäin mennessä he olivat iskeneet silmänsä fiksiköysirulliin (joita sitten ei tarvittu kuin pyykkinaruksi). Emme kuitenkaan halunneet antaa köyttä, joten ne oli vyyhdetty muiden matkatavaroiden joukkoon piiloon. Myös aasimiesten majalla kuului puhelin, joten neuvotteluja hoidettiin puhelimitse siihen saakka, kunnes aasimiehet laittoivat puhelimen kiinni. Tai ainakin niin Tony sanoi. Saattoihan siitä loppua akkukin. Tästä kokkimme sitten suivaantui sen verran, että hilpaisi juoksujalkaa aasimiesten majalle ja lähes heti Jokkerin perille pääsyn jälkeen aasikaravaani alkoi lähestymään leiriämme. Aaseja oli tietenkin taas liian vähän, joten niiden selkään lastattiin kaikki se tavara, mikä oli pakko saada mukaan Kashgariin. Aasimiehille jäävät ylimääräiset tipit ja muut roskat jäivät ylös ja he tulisivat hakemaan ne samana päivänä myöhemmin. Aasit oli kuormattu aivan äärimmilleen, joten kamat eivät pysyneet aasien selässä kovinkaan hyvin. Aasi on mielenkiintoinen otus. Erittäin sympaattinen eläin suurine silmineen. Kuormaa yksittäinen aasi näytti pystyvän kantamaan 80 kiloa. Aina kun karavaani syystä tai toisesta pysähtyi, niin aaseilla oli mielessä vain yksi asia, eikä vastapuolen sukupuolella tuntunut olevan merkitystä. 80 kiloa selässä ei näyttänyt haittaavan menoa. Karavaanimme hajosi nopeasti pieniin ryhmiin. Suurin osa porukastamme hilpaisi reippaasti alaspäin. Askel oli kevyt ja matka joutui. Minä, Teemu ja Rane jäätiin katselemaan yhden aasimiehen menoa viiden aasinsa kanssa. Hyvä että jäimme, sillä aasien paketit levisivät yhtenään. Kun yhden pakkaus levisi, niin muut aasit pysähtyivät kuin seinään. Kun taas karavaani eteni, niin riitti kun pakotti ensimmäisenä etenevää oikeaan suuntaan kävelemällä vieressä. Noin 14 pakkauskerran jälkeen viiden aasin ryhmästä kolme ei tajunnutkaan pysähtyä, joten jatkoimme Ranen kanssa aasien mukana kävelyä ja toivoimme, että paketit eivät leviäisi. Matka meni hyvin ja kun olimme lähestymässä alaleiriä, niin paikalliset huomasivat tulla vastaan. Tuskin odottivat länkkäreitä aasiensa kanssa. Paikalliset kohtelivat aaseja melko kovakouraisesti. Tämän pystyi päättelemään esimerkiksi siitä, että aasit nostivat hanakasti takajalkaansa pallien suojaksi. Ilmeisesti napakka potku kasseille kuului aasien ohjastamisen perusteisiin. No, me olimme kiltimpiä aaseillemme. Muut aasiryhmät olivat kaukana takanamme, joten jouduimme odottelemaan alaleirissä tunnin pari. Edeltä tullut ryhmä oli odotellut jo meitä suunnilleen saman verran, joten matka ei varsinaisesti edennyt lentäen. Nostimme tavarat kuorma-auton lavalle ja lähdimme kohti Kashgaria. Kuljettajanamme toimi paikallinen hullu, jonka kyydissä pelkäsin niin paljon, että en muista ihan hetkeen auton kyydissä pelänneeni sillä tavoin. Kashgarissa majoittauduimme hotelliin ja lähdimme välittömästi Johns Cafeeseen. Oli 27. elokuuta ja se oli ensimmäinen päivä sitten neljännen päivän kun näimme muita ihmisiä. Olimme siis täysin poissa sivistyksen parista 22 täyttä päivää.

Seikkailu oli ohi. Seuraavat päivät menisivät ihan perusturistihommissa. Sekä tietysti rahdin hoitamisessa takaisin kotiin. Onneksi rahti lähti melko vaivattomasti liikkeelle ja tuli perille huomattavasti nopeammin. Ylhäällä olimme sen verran pitkään, että kokkimme oli täytynyt käydä täydentämässä varastoja sillä välin, eli Jokkeri oli nähnyt sivistystäkin välillä. Hän oli käynyt lähikylässä sekä Kashgarissa saakka ostoksilla. Kashgarissa käydessä olisi tietysti voinut käydä katsomassa vaimoa, mutta Jokkeri valitsi tyttöystävän. Tästä me päättelimme, että Jokkeri on pelimies ja saisi toimia oppaanamme Kashgarin yöelämässä. Tämä järjestyikin toisena päivänä paluun jälkeen. Kong järjesti illallisen onnistumisen kunniaksi. Illallisen jälkeen suuntasimme kohti yökerhoa, jonka kavereille lähetetyissä viesteissä nimesin ”karaokebordelliksi”. Yökerho oli viidennessä kerroksessa, me pyrimme vahingossa ulos jo nelosessa (sinänsä outoa, kukaan meistä ei tilannut hissiä neloseen) ja vastassa oli heti ystävällinen hymy ja kysymys ”Massaaage?”. Hetken selvittelyn jälkeen meidät ohjattiin yläkertaan, meille järjestyi heti oma kabinetti karaokevehkeineen. Välillä kävimme pyörähtämässä baarin puolella, mutta tarjoilu pelasi kabinettiinkin. Jokkeri oli kiinalaiseen tyyliin kunnon isäntä eikä lähtenyt kovinkaan aikaisin pois. Tämä tarkoitti tietysti sitä, että hän nukkui istualtaan sohvan nurkassa. Jossain vaiheessa iltaa tuli laskunmaksun aika. Henkilökunta pyysi meitä maksamaan ja tilaamaan lisää nyt, koska he olivat lähdössä kotiin. Koko ilta koko seurueelta maksoi vajaat 50 euroa. Ja sen jälkeen henkilökunta oikeasti lähti baarista pois ja jätti meidät sinne remuamaan. Hetken kulutta mekin poistuimme viereiselle torille, jossa paikalliset istuskelivat syömässä sishi-kebabia (lihavartaita) sekä juomassa olutta. Siinähän se ilta jatkui mukavasti.

Seuraava päivä menikin sitten aikaa tappaessa. Kaikki alkoivat olemaan korviaan myöten täynnä Kashgaria, tuota likaista silkkitien kaupunkia, jossa ei varsinaisesti ollut mitään tekemistä shoppailun lisäksi. Vanha kaupunki (ikää tuhat vuotta tai jotain) toimitti turistinähtävyyden virkaa, mutta se oli nopeasti nähty. Seuraavana päivänä matkaisimme Urumqiin. Lento oli tietysti myöhässä ja lentokentällä hinnat olivat kovemmat kuin millään muulla lentokentällä, missä minä olen käynyt. Ihmisten ulkonäössä oli myös merkittävä kontrasti. Rautatieasemalla ihmiset olivat langanlaihoja. Lentokentällä näkyi sen sijaan ihan rehellisiä läskejäkin. Lento Urumqiin meni mukavasti ja nopeasti, lentoyhtiöiden koneissa ja palveluissa ei ole moitteen sijaa. Tai ainakaan sen enempää kuin länsimaistenkaan yhtiöiden. Urumqissa tapasimme taas Abdun, joka vei meidät taas syömään hienoon muslimipaikkaan. Sisustus oli hieno, ruoka oli hyvää, paikan johtaja oli tietysti joku Abdun kaveri ja kun muslimiravintolassa oltiin, niin ruokajuomaksi sai vain kokista tai teetä, mutta kukaan ei valittanut tästä pienestä sivuseikasta. Ruokailun jälkeen kiertelimme vähän ja kävimme hotellin lähistöllä olevassa yökerhossa. Tällä kertaa kyseessä ei ollut karaokebordelli, vaan ihan tavallinen yökerho, jossa musiikki soi liian kovalla. Seuraavana päivänä lensimme Pekingiin. Ensimmäinen tehtävä lentokentällä olisi selvittää se, että mistä saisimme hotellin. Se ongelma ratkesi helposti, koska kentällä oli iso ”hotel reservation desk”. Menin sinne kyselemään ja vastaukseksi esitettiin kysymys ”how many stars”. Ohjeet oli, että halpa pitäisi olla, joten minulle näytettiin kuva halvasta hotellista, joka näytti ihan hyvältä ja paikkaan olisi ilmainen sukkulabussi. Eli eikun sinne. Kuva ei ihan vastannut todellisuutta, mutta on sitä tullut pahemmassakin läävässä nukuttua ja kertaalleen on tullut maksettua pahemmasta läävästä enemmän, kuin mitä nyt joutui maksamaan seitsemän hengen majoituksesta. Lentokenttä on sen verran kaukana, että ei viitsitty lähteä keskustaan. Lyhyt kierros lähistöllä ja ei kun nukkumaan, jotta jaksaisimme aamulla ajoissa ylös ja kentälle, jonne kuulemma kannatti varata reilusti aikaa. Lähtöselvitys meni sen verran sukkelaan, että aikaa jäi reilusti aamupalaan ja ostoksiin. Iltapäivästä laskeuduimme Helsinkiin ja osalla laskeutuminen arkeen oli heti seuraavana päivänä, koska paluupäivämme oli sunnuntai 2.9.2007.

Reissu oli tehty. Kannattiko? Kyllä kannatti. Kiipeilyn määrä jää tietysti tällaisessa reissussa vähäksi, mutta pääsimme kaikki tekemään sellaista, mitä emme olleet ennen tehneet. Pääsimme myös huipuille, missä ei meidän tietojen mukaan ollut kukaan aikaisemmin käynyt. Tutustuimme myös uusiin ihmisiin. Olen varma, että osan kanssa tulee tehtyä reissuja tulevaisuudessakin. Eli nokka kohti uusia seikkailuja. Ja paljonko maksoi? Hintaa ilman henkilökohtaisia varusteita tuli noin 5800 euroa sisältäen suurin piirtein kaiken kaljoista lähtien. Jokainen joutui myös täydentämään omia varusteitaan. Yhteistyökumppaneiden hankkiminen tällaiselle reissulle tuntui olevan sen verran työlästä, että ennemmin kannattaa kaivaa kuvetta kuin tehdä työtä yhteistyökumppaneiden hankkimiseksi. Kiitokset kuitenkin Ruskovillalle mainioista kerrastoista, Squeezylle edullisista urheilujuomista sekä Teemun yritykselle, Vikunjalle, joka lahjoitti työntekijänsä työtunteja jokseenkin suuren määrän.

Videot

Google Earth

Google Earth on oikein mukava työkalu. Mikäli sinulla ei ole vielä sitä, niin asenna pois. Olen tehnyt pienen tiedoston, josta voi tsekata, että millaisessa maastossa liikuttiin. Nykäise se tästä. Paikat ja reitit olen syöttänyt manuaalisesti. Tarkat GPS-koordinaatitkin saattaisivat löytyä jostain, mutta eiköhän nuo ole riittävän tarkasti paikallaan.