Edellisellä kerralla kun olin Rjukanissa, olin jääkiipeilyn suhteen täysi noviisi. Liidikokemusta oli ainoastaan Kauhalasta. Rjukan oli kuitenkin mahtava paikka ja tuntui siltä, että sieltä ei varmaankaan lopu koskaan tekeminen kesken. Taitojen karttuessa avautuu uusia mahdollisuuksia vaikka kuinka paljon. Tällä kertaa en olisi aivan niin noviisi, mutta hieman arvelutti, sillä olin päättänyt edellisen laskettelukauteni kaatumalla. Vasemman käden toipuminen oli kestänyt aivan liian pitkään, mutta se ei tuntunut haittaavan jääkiipeilyä. Hieman kuitenkin pelotti, että kuinka käy, jos tipahdan vasemman käden varaan jossain vaiheessa. Jääkiipeilykausi Etelä-Suomessa oli ollut surkea, joten rutiiniakin uupui. Takana oli ainoastaan kolme jääkiipeilypäivää Korouomassa sekä vajaa kymmenen kuivaharjoittelupäivää stadikalla. Nekin ovat kuitenkin parempi kuin ei mitään.

Tällä kertaa lähdimme matkaan Turusta, sillä lautta Turkuun takaisin lähtee myöhemmin kuin lautta Helsinkiin. Tämän ansiosta Rjukanissa saa ensimmäisenä aamuna nukkua normaalisti, eikä matkaan tarvitse lähteä kukonlaulunaikaan. Majoitus oli varattu Austbygdin kylästä, Tinnsjön pohjoispäässä olevalta leirintäalueelta. Matkaa Rjukaniin tulisi siis aamuisin puolesta tunnista tuntiin, mutta se ei haitanne menoa. Mökki on vuokranantajan mielestä soveltuva jopa kahdeksalle hengelle, mutta meistä se oli juuri passeli neljälle. Viidellä hengellä alkoi olemaan jo hieman ahdasta. Mökki oli kuitenkin varsin kelvollinen, toisin kuin edellisen reissun karavaaniparkin lautamökit. Niihin ei ole paluuta. Tässä mökissä sai jopa kamansa kuivattua.

Koska jäätä ei ollut tullut kiivettyä kovin paljon, lähdimme liikkeelle erittäin varovaisesti. Ensimmäisenä päivänä oli tarkoitus ainoastaan kerätä metrejä kakkosen putouksilla. Tämä oli ehkä virhe, sillä nyt kakkosen putoukset tuntuivat siltä mitä niiden pitäisi olla. Erittäin helpoilta. Lämmittelypäivänä saivat taipua jo tuttu Lettvann sekä sen viereinen Tracy's Eyes. No, olipahan ainakin aloitettu helposti. Lettvannia kiivetessä iskimme silmämme vastapäiseen putoukseen, jonka päättelimme olevan Sabotörfossen. Kyseessähän on oikeasti Nye Vemorkfoss, tämä selvisi meille vasta reitin kiipeämisen jälkeen. Molemmat reitit ovat kuitenkin kolme köydenpituutta ja vaikeutta on WI5:n verran.

Toisena päivänä päätettiin lähteä kiipeämään Mäelissä oleva Isroser, joka on neljä köydenpituutta WI3:sta ja erittäin hyvä reitti. Köysiparini OP oli kiivennyt sen jo aikaisemminkin, joten lähestyminen oli tuttu. Rämpimistä metsässä muniin asti upottavassa lumessa. Topossa lähestymisajaksi mainitaan muistaakseeni 45 minuuttia, mutta tämä aika kuluu jo alussa olevan hyvän polun nousemiseen. Metsässä rämpiminen alkaa vasta sitten. Tämän jälkeen täytyy ylittää kenttä, johon tippuu kokoajan jäätä. Reitin juurella ollaan turvassa ja siitä pitäisi sitten lähteä liikkeelle. Hieman jännittää, koska alku on aina hankalaa. Mutta kun pääsen liikkeelle, niin siitä se sitten alkaa sujumaan ja pian olenkin liidannut täyden köydenmitan ylöspäin ja teen städin. 60 metrisillä köysillä pääsee aika pitkän pätkän, joten tauko on paikallaan. OP jatkaa vastaavan pätkän, jolla pääsemme aivan loppuosan juurelle, joka on reitin kruksi. Helpoimman reitin pitäisi mennä ramppia pitkin vasemmalta oikealle, joten kolmas kp voi olla joko suoraan ylös tai sitten siirtymä rampin alkuun. Lähden etenemään ja totean että poikkikulkuun rampin juurelle kuuluisi melko pitkä pätkä lähes pystysuoralla siirtymistä, joka ei houkutellut yhtään. Sen sijaan suoraan ylöspäin menemällä ja vähän ylempänä parin metrin poikkarin tekemällä pystyisi etenemään lyhyitä pystysuoria pätkiä hyllyltä toiselle, joten lähdin siihen suuntaan. Kun köydet olivat pitkinä, niin olin noin 10 metrin päässä putouksen topista. Harmillista, olisin mieluusti varmistanut ylhällä olevista puista, mutta ei voi mitään. Viimeinen jääständi oli vielä tehtävä. Ylös päästyämme piti rämpiä vielä takaisin alas. Se on huomattavasti helpompi tehtävä, jos valmis polku on olemassa, niinkuin nyt oli. Hieno putous ja Mäelin amfiteatteri on hieno paikka. Kannattaa käydä, vaikka rämpiminen laskeekin pisteitä hieman.

Kolmantena päivänä oli perinteisesti jalat aika tukossa ja se käytettiinkin paikkoihin tutustumisen sekä lepäilyyn. Neljäntenä päivänä olisi aika hyökätä reitille, jota luulimme sabotörfosseniksi. Olimme katsoneet, että reitin vaikea osuus on melko lyhyt, eikä se edes tänä vuonna näyttänyt erityisen vaikealta. Joten lähdimme etenemään. Kiipeily ensimmäiselle ständille on erittäin helppoa, mutta koska matkaa maahan on aika paljon ja siellä odottaa joukku törröttäviä metallipiikkejä, laitoin matkalle pari ruuvia. Ständillä on pultit, joten städin tekeminen on helppoa. Pian OP olikin ständillä. Samalla alhaalta alkoi kuulumaan toisen köysistön ääniä ja sillä välin kuin OP työsti kruksia, ständille tuli katalonialainen parivaljakko. Kun pääsin liikkeelle, niin tapahtui jotain melko pelottavaa. Ensimmäinen köydenpituus on siis ramppi, jota pitkin katalonialaiset olivat juuri päässeet ständille. Yht'äkkiä kuului kova jyrähdys. Ihmettelin, että mitä se voisi olla ja samassa ensimmäisen kp:n päälle tuli noin kuorma-autolavallinen jäätä ja lunta. Se tuli jostain ylempää reitin vierestä. Jos joku olisi ollut alla, niin olisi varmasti sattunut. Tai sitten ei olisi sattunut enää ollenkaan. Jatkoin matkaani ylös ständille, jossa OP odotteli minua. Hän oli autuaan tietämätön koko tapahtumasta, eikä ollut edes kuullut ääntä, joka oli todella kova. Veden solina peitti kaiken äänen. Loppumatka ständiltä toppiin olikin helppoa kruisailua, joten minulle ei tullut sinä päivänä mitään erityisen haastavaa. Matkalla alas kävelimme norjalaisen armeijaleirin ohitse. Kun ohitimme telttaa, niin teltan ovi avautui ja sotamies tarkasti, että kukas siellä etenee. Samalla näimme, että teltassa oli suurikokoinen televisio. Selvisi sekin, mitä varten suurikokoinen aggregaatti oli 30 metrin päässä teltasta. Kävelimme Vemorkiin vaatteet märkinä. Ongelma oli se, että kaverimme olivat Krokanissa kiipeilemässä ja Vemorkista olisi kiva saada kyyti jonnekin. Olisi pitänyt jäädä putouksen päällä olevalle museolle ja sen kahvilaan, mutta se tajuttiin vasta liian myöhään. Busseja pitäisi kulkea. Aikataulun mukaan siis. Mutta kun kysyimme paikallisilta, niin he sanoivat, että nyt ei kulje kun on koulujen hiihtoloma. Eikun liftaamaan. Norjalaiset eivät tunnu helpolla ottavan liftareita kyytiin ja 20 minuutin jälkeen olimme melko turhautuneita. Onneksi siitä pysäkin viereisestä kylästä eräs maahanmuuttaja lähti tila-autollaan kohti rjukania ja otti meidät ystävällisesti kyytiinsä. Näin pääsimme Rjukanin keskustaan lämpimään odottelemaan kyytiä kohti Austbygdiä.

Viidentenä päivänä olimme saaneet köysistöömme vahvistukseksi Karin. Reitiksi olimme valinneet Trappfossin, joka näkyy erittäin hyvin Vemorkin jälkeen tien mutkasta. Hieman sitä katseltuamme päätimme lähteä reitille, koska se näyttää hyvältä. Topon mukaan neljä köydenpituutta ja vaikeutta WI4:n verran. Oli kuitenkin selvää, että nelosta olisi vain yhden kp:n verran. Laskeuduimme Krokanin parkkipaikalta rotkon pohjalle ja teimme pienen retken rotkon päähän, jossa on Rjukanin ehkä tunnetuin putous, Lipton. Seiskan putouksena se on meille liian kova ja sitä ei tarvinne kiivetä koskaan. Mutta on se vaan hieno. Samalla tarkastimme laakson pohjukassa olevan Värdens enden, koska se olisi vaikeimmillaan WI5. Tälläkin reitillä viitosta näytti olevan vain lyhyt pätkä heti alussa, joten hyvissä olosuhteissa se olisi meidänkin tehtävissä. Tämän jälkeen jatkoimme matkaa reitin juurelle. Reitillä olikin jo muutama louhija paikalla ja ihmettelimme mistä he olivat tulleet. Tyypit taas ihmettelivät, että mistä me olimme tulleet, koska olimme tienmutkassa samaan aikaan putousta katsomassa. He olivat lähestyneet putousta yläkautta. Ensimmäinen kp on ramppi, joka johtaa varsinaisen reitin alkuun. Se kannattaa varmistaa vain siksi, että jos ylempää tulee vaikkapa jäätä päähän, niin tajun lähtiessä ei valu alas asti. Sinne nimittäin on kohtuullisen pitkä matka ja siinä tapauksessa henki lähtisi. Helpon ensimmäisen kp:n suoritettuamme sovimme, että Kari liidaa seuraavan kp:n ja jos meno ei maistu niin minä jatkan siitä. OP ilmoitti heti, että edellisen päivän liidit riittivät hänelle. Kiipeily oli suoraviivaista ja ständillä Kari ilmoittikin, että hän haluaa jatkaa. Mikäs siinä, minäkin olin saanut liidata sen viikon aikana jo ihan tarpeekseni, joten päästin Karin keulaan enempiä asiaa miettimättä. Tästä eteenpäin kiipeily muuttui asteittain helpommaksi. Ensin ehkä muutama nelosenkin muuvi, sitten kolmosta ja lopuksi kakkosta. 60 metrin köydet riittivät toppiin saakka, joten todellinen kiipeiltävä osuus meni kahdessa köydenpituudessa. Tämän jälkeen hyvää polkua pitkin autolle ja takaisin kämpille.

Viimeinen päivä meni sitten Krokanissa yläköysitellessä mikstareittejä. Ehkä olisi pitänyt yrittää liidatakin, kun yläköydellä sai harjoiteltua hyvin. Mutta todennäköisesti voimat eivät olisi riittäneet liidiin klippauksineen, ruuvauksineen ja ylimääräisine liidijännityksineen. Päivän päätteeksi vetäydyimme kämpille ja pakkasimme kuivat kamat valmiiksi laukkuihin. Aamulla hieman kiipeilyaamua myöhäisempi herätys, kamat autoon ja kohti Tukholmaa, jossa olimme ihan hyvissä ajoin. Lautalla tuli istuttua turkulaisten kanssa baarissa turhan myöhään, joten seuraavana aamuna hieman väsytti lähteä ajamaan, vaikka alkoholia olikin tullut otettua sen verran maltillisesti, että tiesi varmasti olevansa kuivilla liikenteen suhteen. Sää oli hirveä ja matka Helsinkiin taittui jonossa kuuttakymppiä ajellen.

Rjukaniin jäi vielä paljon kiivettävää. Oikeastaan enemmän kuin ensimmäisen reissun jäljiltä, sillä nyt tiesimme, että pystymme kiipeämään lyhyempiä pätkiä myös vaikeampaa. Paikka on sen verran hieno, että eiköhän sinne tule vielä palattua joskus.